Uskon kilpi

"Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa
vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana."

Jokainen Jeesuksen armotyön kautta uskonlahjan saanut Jumalan lapsi pääsee osalliseksi
Jumalan rauhasta, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. Tämä rauha varjelee sisäisen
ihmisemme Kristuksessa. Joskus myrsky ravistaa elämäämme ja kaikki tuntuu toivottomalta ja
näyttää mahdottomalta, ja silloin on hyvä muistaa näkyväisten olevan kuitenkin vain ajallisia.
Ne ovat tähän aikaan sidottuja, näkymättömän ollessa iankaikkista. Myrskyssä Jumala suojaa
sisäisen ihmisemme omalla Hengellään, joka meissä Jumalan lahjana asuu ja vaikuttaa.

Jumalan lapsi pääsee siis osalliseksi Jumalan Pyhästä Hengestä. Pyhä Henki sitoo rakkauden
sitein meidät Jeesuksen ristinkuoleman kautta Jumalaan, Taivaan Isän sydämelle.

Jumalan lapsi pääsee osalliseksi pyhien yhteydestä. Jumalan lapsien joukko vaeltaa yhdessä
tämän näkyväisen halki iankaikkisuuteen ja Jumalan todellisuuteen.

Jumalan lapsi pääsee osalliseksi Raamatun kaikenkestävistä lupauksista ja enkeleistä,
palvelukseen lähetetyistä, niitä varten, jotka saavat periä autuuden, iankaikkisen hyvän
taivaassa.

Jumalan lapsi pääsee osalliseksi myös siitä taistelusta, jota käydään pimeyden ja valkeuden
välillä. Jumalan lapsesta tulee tässä taistelussa pimeyden ruhtinaan vihollinen.
Jumala tahtoo ihmiselle vain hyvää, mutta piru tahtoo vain pahaa. Siinä missä piru tahtoo
varastaa, tappaa ja tuhota, niin Jumala tahtoo siunata, antaa elämän, tulevaisuuden ja toivon.

Koska emme itsessämme pysty taistelemaan pahan valtaa vastaan, on Jumala antanut meille
uskonlahjan, joka on ikään kuin kilpi, joka suojaa meitä pahan palavilta nuolilta. Mikä parasta:
Herra Henkensä kautta opettaa meitä sotimaan näkymättömiä valtoja ja voimia vastaan.
Jokainen kokemus, jonka läpi me kuljemme, sisältää hengellisen taistelun voittoisan
opetuksen, ja nämä opetukset myötävaikuttavat meissä entistä suurempaa luottamusta ja
rakkautta meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen.

Päivittäin joudumme eri tilanteissa valitsemaan puolemme omassa tahtomaailmassamme, ja
tämä tahtomme valinta rekisteröidään ja otetaan vakavasti näkymättömässä todellisuudessa,
henkimaailmassa.

Jumalan pyhät silmät näkevät jokaisen lapsensa sisäiseen maailmaan.
Tuo yhteys toimii Pyhän Hengen kautta, ja aina valitessamme Jumalan tahdon tien
kulkemisen, ymmärryksemme mukaan, Pyhä Henki puolustaa meitä.
Joskus jopa niin, että kun emme tiedä, kuinka meidän tulisi rukoilla, niin Henki auttaa meitä.
Jumalan Henki rukoilee meissä Jumalan tahdon toteutumista.

Vihollinen raivoaa aina enemmän, mitä selkeämmin taistelemme sen pyrkimyksiä vastaan
omassa tai läheistemme elämässä.
Usein juuri ennen Jumalan hyvyyden suojan ilmestymistä edeltää vihollisen hyökkäys
ajatuksien ja tunnemaailmamme ja olosuhteiden kautta.
Silloin on tarpeen ylläkirjoitettu Jumalan Sanan jae, joka löytyy Efesolaiskirjeen viidennen
luvun lopusta.

"Kaikessa ottakaa" tarkoittaa "kaikessa ottakaa", ja lupaus, joka varmasti on totta, lupaa:
"Voitte sammuttaa KAIKKI pahan palavat nuolet!"

Pelastuksen kypäri suojaa ajatusmaailmaamme, ja Hengen miekalla, Jumalan Sanalla, saamme
ja voimme taistella, vastustaa ja voittaa.

Jumalan lapsi on tässä taistelussa voittajan puolella. Taistelu on jo voitettu ja lopputulos on
varma. Perkeleen valta on murskattu Jeesuksen veriuhrin kautta.
Jumalan lapsen asema on voittosaatossa kulkemista kohden taivaan todellisuutta.

Sielunvihollisen aseet ovat valhe, petos ja pelko. Niiden kautta se tekee hyökkäyksiään
käyttäen hyväkseen elämämme olosuhteita sekä niitä tottelemattomuuden lapsia, jotka ovat
valinneet tahtomaailmassaan kulkea poispäin Pelastajasta ja Voittajasta.

Ole kestävä omassa taistelussasi. Ole Jumalan sotilas, joka ei peräänny eikä käänny
pakosalle jo voitetun vastustajan edessä.
Kirjoitan sinulle rohkaisun sanan Nehemian kirjasta, luvusta 4, jakeen 14 loppuosan.

"Älkää peljätkö heitä; muistakaa suurta ja peljättävää Herraa, ja taistelkaa veljienne, poikienne,
tyttärienne, vaimojenne ja kotienne puolesta!"

Voittajan puolelle siunaten, Heikki



   
Kun ilma viilenee...

Syksyn edetessä tuuli on riipinyt puut lehdettömiksi. Muuttolinnut ovat lentäneet lämpimiin
maihin, ja on niin kuin luonto olisi pukenut harmaan viitan ylleen.
Luonto valmistautuu vastaanottamaan talven kylmyyden, lumet ja paukkuvat pakkaset.
Hyönteiset ovat vaipuneet horrokseen. Pienet luonnon nisäkkäät ovat etsiytyneet lämpimiin
pesäkoloihinsa ja suojapaikkoihinsa.

Hiiret etsiytyvät sinne, missä on lämmintä. Rakennukset, joita lämmitetään, ovat erityisen
houkuttelevia pienille hiirille.
Syksyisin monessa kodissa kuunnellaan rapinaa talon rakenteissa, ja jos pienikin kolonen
löytyy, niin pian hiiri löytää tiensä huonetilaan ja komeroihin.
Hiiren kanssa eläminen on epämiellyttävää. Hygienian taso laskee, eikä ole erityisen
miellyttävää ottaa aamupalalla piparia, josta jo joku toinen on nakertanut.
Jos asialle ei tee mitään, niin suurella todennäköisyydellä hiirien määrä kasvaa. Onhan
sisätiloissa viihtyisämpi kun ulkona kylmässä.

Kun ihminen tulee uskoon, on hänen asumuksensa kovin huonokuntoinen. Monenlaiset
syntielämän mukanaan tuomat Jumalan lakien rikkomiset ovat tehneet ikäänkuin
kulkuaukkoja, joista sielujemme vihollinen on vaikuttanut orjuuttavalla tavalla. Alkoholistin
on pakko juoda, koska "isäntä" niin määrää.
Varkaan on pakko varastaa, pettäjän pettää ja tappajan tappaa. Sana sanoo turmeltunutta
ihmistä "synnin orjaksi", ja niin se on.

Niinkuin hiirten valtaama asumus, on ihmisen sydän synnin orjuudessa. Syntielämä tuottaa
paljon surua ja tuskaa, sekä itselle että läheisille.
Vaikka halu olisi hyvään ja puhtaaseen, ei orja voi päästä vapaaksi synnin alta, ellei Herra
Jeesus tule sydämen saastaiseen huoneeseen ja karkoita pois orjuuttajaa.
Kun ihmisen elämässä toteutuu Raamatun Sana Pojasta, joka tekee vapaaksi, tapahtuu
sydämen huoneessa myös se, että sielunvihollisen käyttämät kulkureitit suljetaan. Tämä
tapahtuu todellisesti näkymättömässä todellisuudessa, ja sen seurauksena side synnin
orjuuttavaan vaikutukseen katkeaa.

Toki sielujemme vihollinen yrittää edelleen meitä langettaa, mutta nyt asetelma on toinen.
Jeesus Pyhän Henkensä kautta vartioitsee sydämemme salia, ja paha kiertää ympäri, kuin
kiljuva jalopeura, etsien kenen se saisi niellä.

Kun kirjoitan hiiristä, niin kirjoitan samalla hengellisestä taistelusta.
Huoneeseen tulleelle hiirelle voi puhua, sille voi huutaa ja sitä voi käskeä ulos, mutta
keskustelemaan sen kanssa ei kannata antautua. Juuri keskustelun kauttahan Eevakin
langetettiin.

On olemassa erilaisia karkoittimia, jotka lähettävät äänisignaalia, jota hiiri ei siedä. Uskovalle
tuo äänikarkoitin on ylistyslaulu ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen edestämme antama
kallis uhri.
On erilaisia loukkuja ja myrkkyjä, joilla hiirikantaa voidaan rajoittaa, ja joku luottaa kissan
saalistusviettiin. Hiiri saadaan ulos tai pois päiviltä, mutta se ei vielä riitä.
Kun hiiri on karkoitettu, niin aukko, josta se on tullut, täytyy paikantaa ja sulkea, muutoinhan
se palajaa takaisin lajitovereittensa kanssa.

Kun kulkureitti on suljettu, hiiri kiertää ja kiertää, mutta se on ulkopuolella.
Pyhä Henki ohjaa ihmistä näyttämällä todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion. Samalla
hetkellä, kun ihminen tunnustaa ja hylkää sen, mikä oli likaista ja väärää, tapahtuu oviaukon
sulkeminen.

Jokaisella meistä, jotka olemme tässä kylmenevässä ajan yössä, on valvominen oman
sydämemme puhtaudesta.

Yksikin hiiri voi turmella paljon kaunista ja hyvää.
Raamatussa, Laulujen Laulussa, puhutaan pienistä ketuista, ajatuksen ollessa sama. Pienet
ketut turmelevat kukkivaa viinitarhaa. Siksi ne on otettava kiinni, ennenkuin viinitarha
tuhoutuu. (Kork.v. 2:15)

Ei turhaan lauluntekijä runoile: "Mua puhdista rakkahin Jeesus, työs alkamas voittohon vie, mua
kuljeta tahtosi tietä, vaik oisi se kyynelten tie."

Autuas ja puhdas sydän on sydän, joka Jumalan armossa, Kristuksen tähden, uskoo ja
omistaa synnit anteeksiannetuiksi ja sydämen halulla kulkee sen tien, josta Raamattu sanoo:
"Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys
keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta
synnistä."

Sydämen puhtauteen sinua siunaten, Heikki



   
"Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala!"

Tuo lause on tallennettuna Raamattuun. Kiitoksen aihe on Jumalan antama rukousvastaus
mahdottomassa tilanteessa.
Jumala ei ollut unohtanut jo iäkkääksi tullutta palvelijaansa. Pitkään hän oli rukoillut, että
Jumala häntä vielä kuulisi ja heille syntyisi lapsi.
Lapsettomuus oli raskaana painona näiden Herran hurskaiden elämässä.
Vuodet vierivät ja mies rukoili. Taivas oli ääneti, mutta Jumalan kello kävi tarkkaa aikaa.

Kun Abian osaston vuoro tuli hoitaa temppelin papistolle erotettuja tehtäviä, lähti hurskas
Sakarias vaimonsa Elisabetin luota.
Ajattelen heidän katseensa kohdanneen. Rakkaus vuosien yhteiselämässä oli syventynyt.
Kivi oli kiveä hionut ja yhteinen suru oli jättänyt uurteet heidän kasvoilleen.
Lähimmäisten pilkka ja ylenkatseet olivat tehneet kipeää ja kaikki oli kätketty sydämen
salaisiin huoneisiin.

He kantoivat lapsettomuuden raskasta kuormaa. Vuosien kuluessa jo herännyt toivo oli
kerran toisensa jälkeen osoittautunut turhaksi. Vuosien saatossa toiveet olivat muuttuneet
hiljaiseksi alistumiseksi.

Mitä olivatkaan ne hiljaiset henkeen tulleet näyt ja lupaukset? Olivatko ne vain omaa
sielunmaiseman tuotetta, omia unelmia ja toiveita?

Sakarias kulki temppeliin, omaan palvelusvuoroonsa.
Kovin arkista ja tavanomaista. Kun eri palvelustehtävät arvottiin, sai Sakarias
tehtäväkseen hoitaa suitsuttamisen.
Jumala yllätti palvelijansa. Ei Jumala ollut myöhässä. Hän tiesi Sakariaan palvelusvuoron ja
matkan unelmien hautausmaalta.

Enkeli Gabriel ilmestyi. Sakarias hämmästyi ja hänet valtasi pelko.
Enkelinäyt eivät silloinkaan olleet kovin yleisiä.

"Älä pelkää, Sakarias, sinun rukouksesi on kuultu!"

Enkeli toi viestin. Jumala oli kuullut hänen rukouksensa, nähnyt hänen usein kulkevan
tähtitaivaan alla, ja kuullut Sakariaan hiljaiset huokaukset.
Jumala oli nähnyt uurteisille poskipäille vierineet kyyneleet ja Jumala tunsi palvelijansa
murheellisen ja alistuneen, unelmista luopuneen sydämen.

Ei Jumala myöhästy. Jos Hän viipyy, niin Hänellä on siihen omat syynsä.
Enkeli tuo sanoman syntyvästä lapsesta, joka tulisi olemaan iloksi ja riemuksi.

"Kuinka tämän käsittäisin, minä olen jo vanha ja vaimoni on iälliseksi tullut?"

Sakariaan vastauksesta ymmärrämme, millaista on, kun toiveet ovat murentuneet ja jäljelle
jäänyt hiljainen tyytyminen Jumalan tahtoon.

Nämä Jumalan ihmiset eivät kuitenkaan ollet katkeria Jumalalle, sillä Raamattu todistaa: "He
olivat molemmat hurskaita Jumalan edessä, vaeltaen kaikissa Herran käskyissä ja säädöksissä
nuhteettomina."

Jospa meidänkin elämästämme taivas antaisi tuonkaltaisen todistuksen silloin, kun
kärsimättöminä kiirehdimme ja rukouksin hoputamme asioitamme Hänelle, joka on
suunnitellut kulkumme reitin tarkasti täällä kuoleman varjojen maassa.

Enkelin kohtaamisen jälkeen Sakarias oli hiljainen mies. Puhetaito oli otettu pois.
Ulkopuolella rukoilijat ihmettelivät hänen pitkää viipymistään temppelissä ja kun hän tuli ulos,
niin viittomalla hän yritti kertoa kokemaansa.
Kului vielä muutama, varmaan pitkältä tuntuva vuorokausi, ennen kuin Sakariaksen
virkatoimet päättyivät. Uskon Jumalan siunauksen olleen murtavana hänessä.

"Mikä on ihminen, että Sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?"

Kotona Elisabet oli odottanut puolisoaan. Uskon Jumalan salatusti myös vahvistaneen ja
valmistaneen häntä vastaanottamaan rukousvastausta.
Kun Sakarias palasi kotiin palvelustehtävästään, hän ei kyennyt edes rakkaalleen puhumaan
enkelin taivasterveisiä, mutta sydämet sykkivät Jumalan tulesta ja rakkaudesta.

Elisabet tuli raskaaksi ja synnytti pojan, Johanneksen.
Sakarias ja Elisabet, nuo uskolliset,  saivat Jumalan aikataulun mukaan valtavat siunaukset,
eikä siinä kaikki.

Jumalan Henki, Pyhä Henki, täytti ensin Elisabetin ja kohdussa olevan lapsen, ja hieman
myöhemmin pojan synnyttyä myös Sakarias täyttyi Herran Hengestä.
Silloin tuo Jumalan uskollinen, näin ajattelen, kohotti kätensä kohti yllensä kaartuvaa taivasta
ja sanoi nuo otsikon sanat:
"Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala!"

Miksi rukousvastaus viipyi?
Ajattelen niin, ettei Herra tahtonut näyttää näille uskollisilleen oman lapsensa Johanneksen
joutumista marttyyrikuolemaan uskonsa tähden.
Heillehän Johannes annettiin "suureksi iloksi ja riemuksi", kun taas aikalaisilleen Jumala
nosti hänet profeetta Elian hengessä tasoittamaan Herralle tietä ja toimittamaan hänelle
valmistettua kansaa.

Jumala rakasti näitä uskollisiaan niin, että sulki heidän silmänsä ja haki heidät kotiinsa
Johanneksen kulkiessa aikuisuuteen.

Kaikella, mitä Jumala tekee, on tarkoitus, myöskin sinun elämässäsi.
Älä siis heitä pois uskallusta, jonka palkka on suuri!

(Tekstin pohjana Luukkaan evankeliumin 1. luku)

Sinua siunaten! Heikki



   
Jumalan suojaamana

Keskiviikkona 7.11.-07 klo 12, olimme palvelusvuorossa sanoin ja sävelin Valopilkun
ruokailussa. Pirjo luki runon, kuinka elämän pituus on vain kämmenen leveys.
Lauloimme laulun,  jossa lauluntekijä rukoilee:

"Silloin kun en itse jaksa ollenkaan, kun on kaikki voima poissa kokonaan.
Tule sinä Jeesus, tällaisena jään, pienen lapsen lailla, syliin lepäämään."

Tuohon syliin nostaisin tänään kaikki murheelliset, surun koskettamat pienet ja avuttomat
syliä kaipaavat.
Samaan aikaan kun välitimme taivastoivoa, käytiin Jokelan koululla taistelua elämästä ja
kuolemasta.
Nyt kun tapahtumasta on jo muutamia päiviä, koen tuoda esille itselleni avautuvaa näköalaa.

Koen Jumalan suojeluksena sen, ettei tarkkuusammuntaa harrastanut saattanut osua
ammutuilla laukauksilla vielä useampaan oppilastoveriin.
On tavattoman surullista yksikin tästä ajasta irtileikkautunut, kuolemaan suistunut ihminen,
mutta se suunnitelma, joka oli valmistettuna, ei kuitenkaan toteutunut koko karmeudessaan.

Varjelusta oli siinäkin, ettei valeltu polttoneste syttynyt, useasta yrityksestä huolimatta.

Näen Jumalan suojan ja suojeluksen, kaikesta huolimatta. Olisihan pahimmillaan uhrien luku
saattanut olla monikymmenkertainen.
Raamattua lukiessani olen tullut siihen päätelmään, että vaikka me emme kaikkea
ymmärräkään, mitä tapahtuu, on kaikki kuitenkin Jumalan täydellisessä hallinnassa.

Uskon Jumalaan, joka tietää elämämme päivien määrän. Uskon Jumalaan, jonka luomaan
maailmaan ei kukaan pääse syntymään Häneltä salaa, tai vastoin Hänen tahtoaan.
Uskon myös niin, ettei kukaan lähde täältä vastoin Jumalan sallimusta tai tahtoa.

Jokainen ihminen, jota Jumala näiden surullisten tapahtumien kautta kutsuu taivasten
valtakuntaan, saa olla osallinen uudesta avautuneesta mahdollisuudesta tulla Jumalan syliin.

Uskon myös Jumalaan, joka on kaikkivaltiudessaan, viimeisen elämänsekunnin osassa,
voimallinen antamaan ihmiseen armon kääntyä Jeesuksen puoleen.

Kansaamme koskettaneen surun keskelle toivon ja rukoilen, että suuri joukko ihmisiä saa
kulkea sen Herran luo, jolla on valta yli kuoleman virran.
Vain ikuisuudesta käsin saatamme ymmärtää, vaikkakin vajaasti, että Jumala on voimallinen
silloinkin, kun me olemme voimattomia, ja kun kyyneleet peittävät silmämme.

Kerran ymmärrämme täydesti ja voimme varauksetta jokainen sanoa:
"Herra on vanhurskas, suuri armossaan ja täydellinen rakkaudessaan!"

Kun me emme jaksa uskoa Jumalan hyvyyteen, on Hän edelleen hyvä. Hän kantaa meitä
pieniä yli surun siltojen. Hänen lohdutuksensa on todellinen.
Hänen oma Poikansa surmattiin julmasti. Puolen päivän aikaan ristiinnaulittu kärsii
kuolemantuskaa. Isä katsoo Poikansa tuskaa.
Koko maailman synti ja pahuus kannettiin ristille. Ristin tähden ja kautta Jumala tulee suruun.
Syli on avoin ja tie on vapaa.

Sinua siunaten, Heikki



   
Turva Jumalassa!

"Tämä aika on kaikkineen katoavaa, minkä maailma tuo, se myös vie.
Mutta tiedä; on sittenkin onnen maa, sinne Jeesus on ainut tie."

Tämä aika on turvattomuuden aikaa. Ihmislapset pelkäävät, mikä maanpiiriä kohtaa. Kuka
hoitaa minua, kun sairastun? Kuka hoitaa minun äitiäni, minun isääni, heidän tarvitessaan
hoivaa ja suojaa? Kuka suojelee minun lapseni ja kuka turvaa heidän askeleensa?

Miten tämä aika onkaan toteuttamassa Raamatun ennustetta rahanahneista ja
tottelemattomista. Vaikkei ihminen olisi millään tavalla tekemisissä hengellisten asioiden
kanssa, niin hän tiedostaa yhteiskuntamme pahoinvoinnin oireet.

Tämän ajan keskellä kulkeva tarvitsee turvaa. Syliä, johon voi painautua, ja joka on omaa
itseä suurempi ja voimakkaampi.

"Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon."

Vapahtajamme kutsu hänen syliinsä on tänäänkin voimassa.
Tunnetko Hyvän Paimenen nimen? Onko Hän saanut valloittaa sinut ikuiseen turvaansa ja
suojaansa?

Raamattu ilmoittaa, että ihminen voi tulla Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan luo
Jeesuksen nimen kautta.
Jeesus on Hyvä Paimen, joka oikeasti voi antaa turvan kaikissa elämämme vaiheissa.

Kun tulin Jeesuksen luo, ei minulla ollut Hänelle muuta annettavaa kuin omat syntini ja
sydämeni saastutettu huone. En kokenut itseäni edes arvolliseksi rukoilemaan Elävää
Jumalaa. Sisäinen tuska ja kaipaus päästä minua suuremman syliin painoi minut polvilleni
tyhjässä kodissani.

Olin elänyt väärin, olin turmellut oman ja lähimmäisteni elämän, mutta siitä huolimatta Jumala
ei lyönyt. Hän ei syyttänyt eikä lukenut minulle tuomiota, vaan ilmoitti minulle Kristuksen
Jeesuksen, joka otti syntini ja kärsi tuomioni.
Jumala lähetti Pyhän Henkensä minuun. Sydämeni puhdistui ja syyttäjä joutui väistymään.
Ihmeellinen rauha laskeutui ja täytti minua. Olin onnellinen. Olin päässyt Jumalan syliin.

Jumalan sylissä ja Hänen silmäinsä alla vaellan omaa vaellusosuuttani. Hän on ollut
armollisempi kuin koskaan olisin osannut kuvitella. Hän on vienyt laaksoihin ja koleikkoihin,
mutta aina Hän on ollut kanssani.
Kun vaellus on ollut oikein raskasta ja kyyneleet ovat vierineet poskille, on Isä ottanut syliin
ja kantanut palan matkaa.

Jumala on siunannut matkaani ja antanut Sanastaan näyn viheriäisestä niitystä ja
virvoittavasta vedestä. Jumalan Sana kantaa ja antaa vaellusvoimaa.
Jumala on siunannut matkaani uskonystävillä, joiden elämänpolut ovat kulkeneet
kappaleenmatkaa oman polkuni vierellä.

Jumala on siunannut minua rakkailla perheeni keskellä. Ihmeellinen Jeesus.
Hänelle tahdon elää ja Hänen tietänsä vaeltaa. Hänen rakkautensa on todellinen, ja Hänen
turvansa kestää silloinkin, kun kaikki muu ympärillä sortuu.
Tule ja ole sinäkin kanssani Hänen lähellään ja Hänessä!

Heikki



  
Pidä itsestäsi huolta!

Usein silloin, kun ihmiset hyvästelevät toisiaan ja on hetki, jolloin viimeisiä sanoja sanotaan,
kuulee sanottavan: "Pidä itsestäsi huolta!"
Pian lentokone nousee siivilleen, laiva irtoaa laiturista, bussi lähtee tai junan ikkunasta
rakkaat, urheasti hymyilevät kasvot loittonevat.

Tuo toivotus pitää sisällään montakin ajatusta. Niin saattaja kuin saatettavakin toivovat toinen
toisilleen erossaolon ajaksi, että elämä sujuisi kommelluksitta. Kun vanhempi saattelee
lastansa, niin varmaan hän toivoo, että ne hyvät ja elämää suojelevat ohjeet saisivat auttaa ja
varjella kylmän maailman keskellä tapahtuvissa valinnoissa. Enkeleitä toivotaan ja pyydetään
rakkaamme matkaan ja sitä siunausta, jonka vain hyvä Jumala voi antaa.

Lapsi taas toivoo vanhemmalleen, ettei hän turhaan huolehtisi, ja sitä että kun hän kerran
palaa, niin koti olisi entisellään.
Muista ottaa lääkkeesi. Pidä jalat lämpiminä. Mene ajoissa nukkumaan, pidä itsestäsi huolta.

Raamattu opettaa, että meidän ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli ja meidän tulisi
elämällämme tuottaa kunniaa Jumalalle pitämällä itsestämme huolta.

Meille on annettu ymmärrys, ja jokainen valinta jonka teemme, johtaa aina eteenpäin, joko
hyvässä tai pahassa.

Jumala tahtoo meidän valitsevan Hänen tahtonsa mukaan, mutta kuitenkin vapaaehtoisesti.
Jumalan tahdon mukaan vaeltaminen johtaa meitä tietä, jossa esteet ovat kohtuullisia ja
kuormat oikein mitoitettuja. Tälläkin tiellä on pimeää ja joskus ahdistavaakin, mutta Jumalan
siunaus kulkee sielläkin, missä koemme, ettei elämämme ole hallittavissa. Tällä tiellä on
vihreä niitty ja virvoittava vesi, eli lepo ja rauha, lämpö ja ravinto, suoja ja rakkaus,
tulevaisuus ja toivo.

Miten voisimme pitää itsestämme huolta ja kuinka tietäisimme Jumalan tahdon?

Moneen sairauteen sovelletaan ns. itsehoitoa. Me voimme hoitaa itseämme monellakin eri
tavalla.

Meidän henkemme vahvistuu Jumalan Sanan kautta. Uskovien yhteydessä ja ehtoollisessa
koemme vahvistumista. Hengelliset kirjat, psalmit, kiitosvirret ja Hengelliset laulut
vahvistavat meitä.
Jokainen uskoon tullut on henkensä hyvinvoinnin säilyttämiseksi ravittava henkeänsä. Paras
ravinto on luettu tai kuultu Jumalan Sana.

Sielumme kaipaa ja hoitoa ja huolenpitoa.
Jeesus viitoitti elämällään meille tietä terveeseen sielunmaisemaan. Hän johdatti
seuraajiaan, paitsi menemään ja julistamaan, myös lepäämään ja hiljentymään. Meidän
sielumme tarvitsee lepoa ja rauhaa kaiken ajan melskeen keskellä. Jeesus opetti omiansa
katselemaan luontoa, kukkasia ja lintuja. Kaikki kaunis luonnon keskellä on tarkoitettu
meidän iloksemme.
Pieni koiranpentu, kissa tai vaikkapa akvaarion kalat saattavat olla yksinäiselle ihmiselle
lähes mielialalääkkeeseen verrattava apu ja lohtu.
Sielumme maisemaa hoitamaan Herra on antanut meille läheisemme ja ystävämme. Olemme
kuin kukkatarhaa, jossa tuemme ja rakastamme toisiamme. Hoidamme ja välitämme. Otamme
vastaan ja annamme eteenpäin.
Sielumme omahoitoon kuuluu myös anteeksiantaminen, kaikki ja kaikille. Myöskin omalle
itselle. Sielumme hoitoon kuuluu lähimmäisen hyväksyminen, mutta myös oman itsemme
hyväksyminen.

Sielumme hoitoon kuuluu myös epäjumalien poistaminen ja elämämme arvottaminen
laadullisesti niin, ettei meitä ohjaa raha, vaan me saamme olla ohjaamassa rahaa.
Elämän laadun on löytänyt hän, joka on ratkaissut suhteensa rahaan. Jos meille riittää se,
mikä taivaasta annetaan, niin koemme, ettei meiltä mitään puutu. Tämä on sielun suloinen
lepotila.

Meidän kehomme omahoito on sitä, että pidämme kehostamme huolta. Lihaksia tulee käyttää,
jotta ne eivät rappeudu ja kipeydy. Liikunta on hyvin terveellistä. Olen sanonut, että jo parin
kilometrin lenkki vastaa muutamaa mielialalääkettä. Ulkoinen on yhteydessä sisäiseen.
Ulkoinen hyvinvointi heijastuu sielumme maisemaan ja päinvastoin.
Terveellinen ravinto kohtuullisessa määrässä tuottaa pidemmällä ajanjaksolla kehollemme
hyvinvointia.
Keuhkomme tarvitsevat puhdasta ilmaa ja kehomme puhdasta vettä.
Mitä vähemmin popsimme lisäaineita, sitä enemmän kehomme voi hyvin.
Jos edelläkirjoittamaani vielä lisätään alue, että kuljemme siunaten ja siunaavalla
mielenlaadulla ja niin, että sisimpämme on viritetty "taivaskanavalle", niin uskon että
alkuotsikon kehoitus pitämään itsestä huolta toteutuu itsekunkin suureksi iloksi ja
siunaukseksi.

Pidä itsestäsi huolta!



  
Usko, toivo ja rakkaus

Nämä kolme "veljestä" matkatovereina ovat taivaallista leipää. Näiden läsnäolo antaa
todellisen evään ja uskalluksen kohdata tämäkin päivä ja huominen.
Ihmisyytemme puolesta meillä jokaisella on uskoa ihmisen tasolla. Ihmisen usko perustuu
siihen, mitä olemme elämänmatkallamme oppineet. Uskomme mahdollisuuteen sairastua, jos
kevyesti puettuina joudumme kulkemaan kylmässä ja tuulessa.
Uskomme sähköiskun todennäköisyyteen jos työnnämme saksenkärkiä pistorasiaan, tai
koskettelemme sormin sulaketaulun johdonliitoksia.
Uskomme tulevamme kylläisiksi istuessamme katettuun pöytään ja uskomme väsymiseemme
jo lähtiessämme pitkälle ulkoilulenkille.
Tämä on ihmisen uskoa. Se perustuu opittuun todennäköisyyteen. Parhaimmillaankin
ihmisusko on kovin hauras ja murentuva.

Toivo, joka meissä ihmisyytemme puolesta on, on myöskin riippuvainen elämämme koetuista
hetkistä. Niistä ihmistoivo ponnistaa. Tuntuu kuin ihmistoivo olisi hauraampi ihmisuskoa ja
vielä helpommin murentuva.
Apostolien teoissa (27:20) myrskyn armoilla olleet, tottuneet ja karaistuneet merimiehet
luopuivat toivosta. Raamattu sanoo, että heiltä katosi viimein kaikki pelastumisen toivo.

Ihmisen toivo on arkaa rukousta salatun tulevan edessä, että jospa tämä jotenkin avautuisi,
jospa vielä nousisin, parantuisin, selviäisin.
Rakkaus ihmisen tasolla on myöskin kovin haavoittuvaa, usein itsekästä ja ehdollista.
Rakkauttamme annamme sille, joka täyttää meidän kriteerimme, ja joka ei torju meitä. Ihmisen
rakkaudessa saattaa olla paljon sellaistakin, mikä haavoittaa ja satuttaa.

Kun ihminen tulee uskoon, hän saa Jumalan lahjana uskoa, toivoa ja rakkautta.
Jumalan usko voi paljon. Usko on kuin virta. Usein olemme kuin virran rannalla ja usko vain
hiljaa hivelee varpaitamme. Tällöin elämämme kulkee alueilla, jossa emme juurikaan joudu
uskollamme asioimaan. Kun koetuksen hetki tulee, niin kuin se meille jokaiselle aika ajoin
tulee, niin siinä samassa määrin kun asetamme luottamustamme Jumalaan ja Hänen
Sanaansa, siirrymme syvemmälle Jumalan virtaan. Uskon määrä meissä lisääntyy ja se on
Jumalan tahto ja eräs meille sallitun koetuksen päämäärä.

Koetuksessa Jumala näyttää, miten hauras on oma uskomme, ja samalla Hän houkuttelee
meitä siihen uskonvirtaan, jonka alkuna on Golgata ja loppuna taivas.
Tänäänkin usko, jonka Jumala vaikuttaa, antaa sairaalle hänen terveytensä. Rampa nousee
ylös, sokeat silmät avautuvat ja mykän kieli riemuun ratkeaa.
Oletko huomannut, että koetuksen alla etsimme aina omat mahdollisuutemme ja vasta kaiken
murentuessa astumme Jumalamme eteen, siinä asemassa ja tietoisuudessa, että vain Hän voi
meitä armahtaa.
Miksi ihminen ei heti juokse Jumalan Sanan kautta Isän syliin huolinensa?

Toivo, joka ihmistoivona on kovin rajoittunut, on Jumalan antamana toivona aivan vahva.
Jeesus lupasi antaa omilleen tulevaisuuden ja toivon.
Toivo tulee ikään kuin matkaseuraksemme, saattajaksi kirkkauteen. Toivo saattajana ei saata
meitä häpeään, ja toivo ei hylkää meitä missään elämämme vaiheessa, eikä se saatakaan sitä
tehdä, koska Raamattu sanoo toivon olevan meidän sielumme ankkurin, joka on jo viety
edeltä Jeesuksen maahan, kirkkauteen. (Heb. 6:19)
Silloin kun lääkäri sanoo, ettei enää ole toivoa, niin hän sanoo sen ihmisymmärryksen kautta.
Raamattu sanoo, että nämä kolme tulevat pysymään aina. Usko, toivo ja rakkaus. (1.Kor 13:13)

Toivo osoitaa Golgatalle. Ristinpuun takaa näkyy kirkkauden maa. Mitä lähempänä ihminen on
lähtönsä hetkeä, sitä kirkkaampana, lujempana ja varmempana on Jumalan toivo hänessä.
Kristus meissä, kirkkauden toivo.
Usein on niin, että lähtönsä edellä Jumala vahvistaa toivoansa ihmisessä niin, että hän
hengessään katselee jo taivaan ihanuutta. Omaiset sairasvuoteen vierellä saattavat olla
kovinkin suruisia, mutta sairas itse elää jo osin lupauksien täyttymyksessä. Ja joskus tuo
sisäinen taivaan todellisuus myös kirkastaa ulkoista olemusta. Ikään kuin elämän rypyt
kasvoiltakin silenisivät, ja kaunis hymy kasvoillaan hauraan majan asukas pukeutuu uuteen ja
täydelliseen. Toivo ei saata häpeään.

Samalla tavalla kuin Jumalan antaman uskon kanssa asioidessamme, käyttäytyy myös toivo.
Olemme rannalla ja koemme asiat levollisina ja toivon aallot hyväilevät varpaitamme.
Kun ahdistus tulee, huomaamme nopeasti oman toivomme murentuvan. Jumalan Sana kutsuu
meitä astumaan siihen toivoon, joka ei koskaan petä eikä jätä meitä toivottomuuteen.

Rakkaus, joka näistä kolmesta on suurin, jättää meidät hiljaisiksi. Jumalan avaamalla
ymmärryksellä näemme Jumalan rakkauden hinnan. Ihmisen rakkaus on kuin savu tai
hetkisen lepattava liekki Golgatan uhrin vierellä.
Syntinen armahdetaan ja veriruskeat synnit saadaan anteeksi.
Ilman Golgataa ei ole rakkautta, ei toivoa, ei uskoa.
Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, veri avasi autuuden ja armon virran, johon me
saamme tänään astua. Tuo virta kantaa meitä siihen maahan, josta ei koskaan tarvitse lähteä
pois.

Uskoon, toivoon ja rakkauteen sinua siunaten, Heikki



  
Sakkeus, tule alas!

Sakkeus oli kiivennyt puuhun. Hän oli lähtenyt tulliasemalta nähdäkseen Galileasta tulleen
opettajan, josta kaikki tuntuivat puhuvan. Työpaikallaan Sakkeus oli kuullut ihmeellisiä
todistuksen sanoja opettajasta, joka keräsi luokseen suuret kuulijajoukot. Rampoja ja
raajarikkoja, sokeita ja kuuroja oli viety hänen luokseen ja nämä olivat parantuneet
vaivoistansa.

Jotakin ennenkuulumatonta oli tässä Galilean opettajassa, Nasaretin Jeesuksessa.

Sakkeus oli kuullut tulliasemalla ihmeellisiä parantumistodistuksia, ja voi olla, että jotkut
hänen tuntemistaan olivat parantuneiden joukossa.

Sakkeus oli kuullut Jeesuksesta ja hänen halunsa oli nähdä hänet. Kun Jeesus valtaisan
kansanjoukon keskellä tuli kylään, ei Sakkeus väkijoukon takaa kyennyt näkemään. Ajattelen
hänen yrittäneen päästä lähemmäs, mutta ihmisjoukko oli niin tiivis, ettei pienikokoinen
Sakkeus onnistunut aikeissaan. Toisaalta hän tiesi, etteivät ihmiset erityisemmin pitäneet
hänestä, epärehellisestä tullimaksua keräävästä roomalaisen kätyristä. Ehkä hän pelkäsi
oman turvallisuutensa vuoksi rynniä joukon lävitse kyynärpäitään apuna käyttäen.

Sakkeus juoksi edelle ja kiipesi metsäviikunapuuhun. Sieltä oksien välistä hän näki
lähestyvän joukon ja joukon keskeltä Jeesuksen.
Jumala johdatti Sakkeuksen tilanteeseen, jonka loppua hän ikinä ei olisi arvannut. Halu
kohdata Jeesus johtaa tilanteisiin, joissa Jumala tekee kohtaamisen mahdolliseksi.

Jumalan Henki paljasti lähestyvälle Jeesukselle yhden ihmisen, puuhun kiivenneen
Sakkeuksen.
Jeesus pysähtyi puun juurelle ja katsoi ylös. Hänen rakkautta ja armoa tulviva katseensa
kohtasi Sakkeuksen katseen.

"Sakkeus, tule nopeasti alas, sillä tänään minun pitää oleman sinun huoneessasi." (Luuk.19:5)

Raamattu sanoo Sakkeuksen laskeutuneen nopeasti alas ja ottaneen Jeesuksen iloiten
vastaan.

"Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on." (Luuk.19:10)

Tuo hetki on syvä ja kaunis. Syntinen ja Pyhä, orja ja Vapauttaja kohtaavat.
Niin käy tänäkin päivänä. Vapahtaja kulkee keskellämme Sanansa ja Henkensä kautta ja etsii
kadonneita ja synnin särkemiä, itsessään kelvottomia ihmisiä, antaakseen heille todellisen
vapauden ilon ja Jumalan kirkkauden toivon.

Tämän päivän metsäviikunapuu voi olla vaikkapa siellä, missä Internetin kautta voi
turvallisen välimatkan päästä nähdä ja kuulla siitä, mitä ja kuka Jeesus on.
Jumala johdattaa ihmisiä, tämän ajan Sakkeuksia, niille taivaskanaville, joissa evankeliumin
Jeesus kulkee. Hän pysähtyy puun juurelle, josta olemme tarkkailleet, ja kutsuu meitä alas.
Hän kolkuttaa sydämemme ovella, ja aina siellä, missä janoinen sydän avautuu Vapahtajalle,
syntyy suuri ilo. Kun vanki pääsee vapaaksi kahleistaan, kun orjalle palautuu vapaan status,
niin totisesti, ilo on suuri.

Sakkeuksen kotiin tuli Jeesus. Vääryys tuotiin valoon ja asioita sovittiin. Koko elämä sai
suunnan ja tarkoituksen.

Tuossa kohtaamisessa on eräs asia, joka nousee erityisellä tavalla mieleeni evankeliumin
tekstistä. Nuo ihmiset, Jeesuksen lähellä olleet ja Hänen voimaansa kokeneet ja opetusta
saaneet, eivät vaikuttaneet tyytyväisiltä Jeesuksen toimintaan. Raamattu sanoo: Kaikki
nurisivat sanoen: "Syntisen miehen luokse hän meni majailemaan."

Onko meilläkin samankaltainen mitta, jolla me mittaamme, kuka saa tulla ja kenelle kuuluu
armo?
Me voimme kuvitella mitä metsäviikunapuun luona olisi voinut tapahtua, ellei Jeesus olisi
pelastanut Sakkeusta. Uskonnolliset ja hurskaat olisivat hänet tuominneet. Eivät ehkä
kivittäneet, mutta kuitenkin osoittaneet halveksuntansa epärehelliselle tullimiehelle.
Jumala katsoo hyljätyn ja halveksitun puoleen. Sitä, jota työmaalla vainotaan ja painostetaan,
ei totisesti Jumala hylkää. Hänen silmänsä seuraavat kivitettyjä ja ulossuljettuja, jotka
sydämensä temppelistä etsivät puuta, josta he näkisivät edes vilaukselta Pyhän, jolla on valta
armahtaa.

Nurisemmeko me, jos Herran armo ilmeneekin naapuriseurakunnassa? Katsommeko
karsaasti, kun oman oppimme kannalta harhaoppisten joukossa Jumalan parantava läheisyys
vapauttaa "Sakkeuksia" todelliseen vapauteen?
Niin kauan kuin nurisemme kateuden nurinaa, kulkee Herra seurakuntiemme ohi.
Niin kauan kuin kiellämme veljiltämme ja siskoiltamme Jumalan lapsen statuksen, olemme
sulkemassa itseämme oman oppimme hiljaiseen lukitukseen.
Niin kauan kuin vähättelemme ja vaikeutamme omien seurakuntiemme ulkopuolella tehtävää
Jumalan valtakunnan työtä, puuttuu meiltä perusedellytys oman seurakuntamme keskelle
tulevaan virvoituksen aikaan.
Olemme ikään kuin toisella kädellä rukoilemassa siunausta ja herätystä seurakuntaamme,
mutta samalla toisessa kädessä puristamme kiviä, jotka olemme valmiit sinkoamaan
veljiemme ja siskojemme päälle.
Se ei koskaan eikä milloinkaan johda herätykseen eikä mihinkään Jumalan hyvään.
Nurina johtaa hiljaisuuteen. Taivas kuuntelee, tarkkaa ja huomioi.
Hän on vanhurskas tuomari ja Hänen mittansa ovat oikeat.

Siunaten, Heikki



  
"Pelkoa ei rakkaudessa ole!"

Kaukaa vuosien takaa nousee tapaus mieleeni tähän hartauskirjoitukseen.
Olin silloin pikkupoikana lähtenyt isoäitini luo viikonlopuksi. Koska matkasin iltaisella
linja-autolla, oli jo pilkkopimeää jäädessäni pois kyydistä. Olin usen kulkenut näin yksikseni,
ja kuljettaja oli tullut minulle tutuksi. Istuin usein hänen vierellään "rahastajan" penkillä. Hän
tiesi matkani ja oli aina ystävällinen ja turvallisuutta tuova.

Seisoin pimeässä syksyillassa ja katselin auton perävalojen loittonemista. Isoäitini asui
erämaajärven takarannalla. Sähköä eikä maantietä hänen luokseen ollut. Matkaa järven
kiertämiseen oli runsaat kaksi kilometriä ja viimeinen taival kulki lähellä soistuvaa ja
juurakkoista rantaa. Olin kuullut, että "punaisten ja valkoisten" välisissä taisteluissa ja
pikaoikeuksissa oli tämänkin polun varteen surmattu ihmisiä.

Nyt kun yksin olin pimeässä, muistiini palautuivat kaikki kertomukset. Hiljainen tuuli huokaili
jykevissä korpikuusissa ja vaikka kuinka yritin tarkentaa katsettani, niin näin vain hieman
vaaleampaa taivasta vasten kohoavat jylhät puut.
Minä pelkäsin. Koska pienen elämänhistoriani olivat täyttäneet turvattomuus ja erilaiset
pelot, tuntui tuo pimeä matkaosuus kauhistavalta. Minun pieni sydämeni jyskytti rinnassani ja
ajattelin, että jos lähtisin juoksemaan, niin minua uhkaava näkymätön paha ottaisi minut
saaliikseen.

Ajattelin Jumalaa ja enkeleitä ja vaikken erityiseti osannut rukoilla, minun sisimmässäni oli
Jumalan turvallisuuden ja suojan kaipaus. Kun viimein olin ylittänyt soistuneen rantapolun,
lähti polku kohoamaan ylös loivaa kalliorinnettä. Silloin valtasi mieleni toinen pelko. Entä jos
isoäitini onkin kuollut?  Entä jos hän ei olekaan kotonaan?
Ajattelin kauhuissani tilannetta, että olisin pimeässä yön sylissä kaikkien kauhujen keskellä.
Yksin erämaassa ja kaukana muusta asutuksesta.

Nyt, hyvä lukijani, arvaat miltä minusta tuntui, kun saavuin kallion laelle ja pensaiden ja
puiden lomitse katsoin isoäitini talon suuntaan. Akkunalla loisti öljylamppu. Sen valo siunasi
minun pelon alla ollutta sisintäni. Valo kertoi minulle, että kaikki on hyvin ja minä selvisin
perille. Isoäitini oli odottamassa minua ja pian istuin pirtin lämpimässä katetun pöydän äärellä.

Niin, minä pelkäsin yön kauhuja. Pelkäsin, kunnes Jumalan rakkaus täytti minua.
Kun tulin uskoon, poistui pelkoni ja sain turvakseni sen Herran, joka Sanassaan sanoo:
"Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon!"
Me kuljemme täällä pimeää korpitaivaltamme. Usein itku puristaa rintaamme, kun tulevaisuus
nostaa uhkaa ja varjoja tiellemme.

Jeesus tuli valoksi halki pimeimmänkin yön ja läpi lohduttomankin varjojen laakson.

Voimme todeta sen, että ihmisinä pelkäämme ja olemme avuttomia niissä hetkissä, jotka eivät
ole hallittavissamme. Mutta kun tunteittemme myrskyt murtavat rauhaamme, me olemme ja
saamme olla kuin pieniä lapsia ja rientää meitä rakastavan Isämme luo. Tie on vapaa ja avoin
Kristuksen antaman uhrin tähden ja kautta! Ja Isä odottaa, sillä Hän ei tahdo lastensa
kulkevan pelon lamaannuttamina.

Jokaisessa korpitaipaleessa on se suloinen hetki, jossa tunnemme Kristuskallion jalkojemme
alla ja näemme Jumalan valkeuden.
Vaikka kuljemme kuolemanvarjojen laaksoon ja elämänkaaremme on loppuun vaellettu, ei
Jumala totisesti hylkää meitä silloin, kun eniten Häntä kaipaamme lohduksemme.

Sinne, missä matkavaatteemme riisutaan, laskeutuu Jumalan autuusvalo, Kristuksen tähden,
ja valaisee meidän lähtemisemme huoneen.
Kristus kulki Golgatalle. Siellä pimeässä Hän, Jumalan Poika, huusi Jumalan puoleen:
"Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"
Meidän, jotka täällä ajassa hapuilemme elävän Jumalan syliin, ei tarvitse koskaan kokea sitä,
että Jumala hylkäisi meidät kuolemammekaan kipuihin ja pimeyteen.

Hän ei hylkää, koska Hän rakastaa. Ja tiedä ystäväni, vaikka tänään kulkusi tuntuisi pimeässä
vaeltamiselta, niin taivaan saleihin on jo juhlavalot sytytetty. Suuri tulojuhla on edessä ja
hetki lähestyy, jossa maan muukalaiset pääsevät perille pimeimmästä ajan yöstä.

Siksi muistutan sinua ja itseäni. Vaella vielä hetki oman elämäsi vuoritietä. Riipu kiinni
toivossa, jonka Jumala Sanassaan meille antaa, niin pian, aivan pian edessämme on
ikuisuuden kirkkaus ja taivaan ihmeelliset näköalat.

Joulunajan rauhaan sinua siunaten, Heikki



  
Joutsenen kanssa kävelyllä

Aurinko paistoi monen sateisen ja harmaan päivän jälkeen. Tuuli huojutti rannan puita ja
kaisloja. Järven jäät olivat sulaneet. Oli vuoden toiseksi viimeinen päivä.
Olin lähtenyt kävelylle kyselevin mielin, mitä sinulle kirjoittaisin tänään, kun vuosi on
kulumassa loppuun.

Kävelin järven ympäri kulkevaa raittia ja samalla annoin katseeni kulkea pitkin
aurigonvalossa kylpevää maisemaa. Etsin joutsenta, joka oli jäänyt järvelle talvehtimaan.
Edes järven jäätyminen ei ollut saanut sitä siirtymään merenrannan sulapaikoille. Siellä se oli
tepsutellut jään päällä.
Nyt järvi aaltoili sinisenä ja huomasin joutsenen ruohikon reunassa, lähellä rantaa. Olin
aikaisemmin rukoillut tuon linnun puolesta, sillä sen siipi oli vahingoittunut. Olin joskus
tuonut sille leivänkantoja ja joskus olin sitä kuvannutkin, joten luottavaisesti nytkin lähestyin
lintua.

Joutsen salli itseään kuvattavan, mutta hetken siinä seisottuani se nousi sähisten vedestä ja
lähti tulemaan kohti.
Peräännyin askel askeleelta ja joutsen tuli perässä. Ylitimme nurmikkoalueen ja tulimme
pyörätielle, minä edeltä ja lintu perässä.
Siinä me sitten kuljimme, minä ja joutsen. Ohiajavista autoista luotiin hämmästyneitä katseita
joutsenen kanssa ulkoilevasta kuvaajasta. Sata metriä kuljettuamme joutsen pysähtyi ja
katseli minua ja vuoroin taakse jäänyttä matkaa.
Mietin mielessäni, että mitä tuon valkean linnun päässä liikkuikaan. Raamatussa kirjoitetaan
luomakunnankin huokaavan raskautettuna. Tunteeko joutsen taivaitten voimien järkkyneen?
Kokeeko se minut vihollisekseen vai ystäväkseen, jolta voi ehkä saada palan leipää?

Me emme ymmärtäneet toisiamme. Meidän kielemme oli erilainen.
Joutsen kääntyi ja lähti arvokkaasti vaeltamaan takaisin tulosuuntaansa, ja nyt vuorostani
minä sain olla saattamassa sitä. Kuljin linnun vierellä vajaan kahden metrin päässä, ja
ohikulkevat hämmästelivät ja hiljensivät autojaan nähdäkseen oikein.
Päiväkävelyllä joutsenen kanssa.

Kun tulin kotiin, radio oli auki. Siellä ranskalainen puhui, ja taaskaan minä en ymmärtänyt.
Herra puhui ajatuksina henkeeni. Hän muistutti mieleeni tapahtuman vuosituhansien takaa,
jossa Hän astui alas ja sekoitti ihmisten kielet, niin etteivät he saattaneet ymmärtää toinen
toisiansa.
Nyt ymmärsin, kuinka järkyttävä ja sekasortoinen tuo päivä kauan sitten oli ollut.
Ystävät eivät ymmärtäneet enää toisiansa. He kuulivat vain käsittämätöntä kieltä ja heidän
vastatessaan ei ollut ymmärtäjää.

On yksi kieli, joka meitä yhdistää ja jota kaikki ymmärtävät. Se on rakkaus, joka ei tee
lähimmäiselleen pahaa.
Sydämemme kylmyys pirstoo sanojemme sisällön ja muokkaa sen lähimmäisellemme vaikeasti
kuultavaksi, mutta helposti väärinymmärrettäväksi.
Mitkä sanat me otamme matkaamme kun vuosi vaihtuu? Mikä on meidän sydämemme sointi,
ja millaiselta se kuulostaa lähimmäistemme kuulla?
Uskallammeko kysyä itseltämme: "Olisiko Herra Jeesus sanonut noin?"
"Olisiko Herra Jeesus tehnyt noin?"

Näin kysyessämme Herra Henkensä kautta ohjaa sanomaan ja tekemään asioita, jotka ovat
siunaavia ja kauniita.
Niiden sanojen ääreen sinua siunaan ja toivotan Herran rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa
alkavaan vuoteen!

Heikki



  
Mitä tuokaan huominen?

"Minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja
kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin..." (Fil. 3:13)

Aurinko kurkistaa männynlatvojen takaa oranssinpunaisena. Kylmä pohjoistuuli lisää
pakkasen purevuutta. On sunnuntaiaamu. Mielessäni soi vanhan hengellisen laulun sanat:
"Riennä haavoitettu sielu Golgatalle ristin luo..."
Mitä tuokaan huominen tullessaan?

Näin vuoden alussa pysähdymme miettimään elämämme suuntaa. Me teemme valintoja, jotka
aina johtavat johonkin uuteen. Tulevaisuutta voimme arvioida elämämme kokemuksen
perusteella, ja ymmärtäessämme elämämme kaaren voimme laatia ennustetta alkavaan
vuoteen.

Joku saattaa jo suunnitella tulevaa kesää ja lomamatkaa. Joku haaveilee omasta pienestä
mökistä perunapellon reunalla, joku taas haaveilee pääsevänsä sieltä pois.
On hääsuunnitelmia, opiskelusuunnitelmia ja kaikkien suunnitelmien jälkeen jää ajatus:

"Mutta entä jos....?"

Mikä on ykkössuunnitelma ja se kaikkein tärkein?
Mitä minulle tapahtuu kun kuolen, kun minun aikani on ohi? Mitä on ajanrajan tuolla puolen?

Paavali, joka kirjoitti Raamattuun tuon alussa mainitun jakeen, oli kokenut voimakkaan
kosketuksen näkymättömästä maailmasta. Jeesus, joka oli ristille naulitsemalla teloitettu ja
joka oli hautaluolaan saatettu, oli yhtäkkiä ilmestynyt.
Keskellä kirkasta päivää suunnaton kirkkaus sokaisi Paavalin, joka tunnettiin Saul-nimisenä
tarsolaisena juutalaisuuden opin kiivailijana.
Saul kuuli Jumalan Pojan äänen: "Saul, Saul, miksi vainoat minua?"

Sokeana Saul talutettiin Damaskoon, ja siellä hän kovassa synnin tuskassa rukoili taivaan
Jumalaa, katuen katkerasti opinkiivailujen mukanaan tuomia vääriä ja tuhoisia valintoja.

Jumala näki katuvan sydämen ja armahti. Opetuslapsi Ananias, Pyhän Hengen johtamana,
laski kätensä entisen vainoojansa ylle ja ihme tapahtui.
Sokeutunut Saul sai näkönsä ja tuli uskoon. Hän liittyi opetuslasten joukkoon ja pian hän
todisti, ettei ole pelastusta, elämää eikä toivoa muutoin kun uskomalla Herraan Jeesukseen.

Paavalin elämä ei ollut helppo. Uskonnollinen maailma vihasi elävää uskoa, niin kuin se vihaa
tänäkin päivänä. Paavali sai paljon kärsiä uskonsa tähden, mutta toisaalta hän sai olla
aikalaistensa keskuudessa suurena siunauksena, ja vuosisatojen saatossa tuhannet ja
tuhannet ovat saaneet Raamatusta lohdutusta omaan uskonelämäänsä hänen kirjeittensä
kautta.

Kun arvioimme alkanutta vuotta, on hyvä hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan taivaskanavaa.
Jumala kutsuu sisälle elävään uskonyhteyteen. Hänellä on tarjolla elämä, joka ei koskaan
lopu. Hänellä on tarjolla elämä, jossa sisäinen ihminen tyyntyy ja kokee rauhan tilan Jumalan
kanssa.
Hänellä on varattuna siunaus, joka ylittää kaiken sen, mitä työllä tai rahalla voi koskaan saada.

Paavali tiesi tämän. Hän tiesi, että ne, jotka uskovat Herraan Jeesukseen Vapahtajanaan,
palkitaan iankaikkisen elämän lahjalla ja paikalla taivaassa.

Kuljetaan alkaneeseen vuoteen iankaikkisen elämän toivo sydämissämme.
Rukoilkaamme elämän antajaa avuksemme ja pyytäkäämme Hänen varjelevaa johdatusta
tuleviin päiviin.

Uuteen vuoteen sinua siunaten, Heikki



  
Jäätynyt sydän

Sananlaskujen kirjassa, sen neljännessä luvussa, on jae, joka kuuluu meidän kaikkien
ohjeeksi ja tosi parhaaksi.
"Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee. Poista itsestäsi suun kavaluus
ja karkoita luotasi huulten vääryys."

Kävelin meren rannalla. Leuto lounaistuuli puhalsi heikosti. Ilma tuoksui mereltä. Tuuli oli
ajanut jääsohjoa läheisten saarten rannalle valkoisiksi valleiksi. Lumet olivat sulaneet.
Katselin jääriitteen peittämää suvantopoukamaa. Ohuen jään läpi saattoi nähdä riitteen alle
jääneitä jylhiä kiviä. Otin ylläolevan kuvan eräästä lohkareesta.

Ajattelin ihmissydäntä, joka saattaa elämän kylmässä kokea jotakin samaa kuin tuo jään alle
jäänyt lohkare.

Sydän kylmettyy, rakkaus, joka on pitänyt sydämen lämpimänä, haalenee. Ihmisestä tulee
laskelmoiva, kova ja armoton. Kateus ohjaa askeleita ja sellaisen sydämen on tuskaisaa elää.
Elämä näyttää aina olevan itsen ulkopuolella.

Ajattelen pikkulapsia kesäisellä hiekkarannalla. Yhdessä oltiin tultu aikaa viettämään ja
nauttimaan suven suloisuutta. Leikit sujuivat hyvin, välillä käytiin uimassa ja syötiin pieniä
eväitä. Hiekkalinnoja rakennettiin. Alkoi leikkimielinen kilpailu: Kuka tekee upeimman linnan?
Aluksi kaikki sujui hyvin. Innokkaasti pienet kädet muovasivat hiekkaa. Hiekkalinnoja kohosi
rannalle. Vilkaisu sivulle ja näkymä kaverin hiekkalinnaan toi harmin. "Sillä on hienompi kuin
mulla."

Kateus nosti päätään ja ainoaksi tavaksi voittaa jäi saada kaveri epäonnistumaan. Niinpä
selän käännyttyä käsi sohaisi ja muuri sortui. Hetken kuluttua kaikki hiekkalinnat olivat
tallottuina hiekkakasoina. Riitaisina ja väsyneinä lapset lähtivät koteihinsa.

Aikuisten maailmassa kaikki tapahtuu peitetymmin ja sivistyneesti.
Silloin kun sydän jäätyy, tulevat kaikki keinot luvallisiksi.
Hilja Aaltonen runossaan pyytää itsensä ulkopuolelta apua sydämensä jään sulattamiseen.

"Veresi voimalla kanna yössänsä nääntyvää."

Omassa voimassa ihmisen luontainen turmeltuneisuus ei ole voitettavissa. Ihminen voi
päättää olla kiltti ja huomaavainen, mutta kun oma työ ja askare toistuvasti epäonnistuu ja
vieressäkulkija aina vaan näyttää onnistuvan, niin ihminen omassa voimassaan herää
kateuteen.

Vain Jeesuksen lähellä, vain sillä, että Hän saa olla sydänhuoneessamme, voi sydämemme
pysyä sulana silloinkin, kun kaikkein jäätävimmät tuulet puhaltavat olosuhteittemme yli.
Ei turhaan Sananlaskujen kirja kehoita meitä varjelemaan tuota elämämme keskusta.

Jos ajatellaan edelläkertomaani niin, että voisimme katsella sydämemme tilaa  ikään kuin
puutarhaa, niin voisimme nähdä siellä elämänkukkasten monimuotoisen kukoistuksen ja
erilaisissa vaiheissa olevaa kukintojen runsautta. Aina hentoisesta sirkkalehdestä jo
hedelmän kasvattaneeseen kukinnon vaiheeseen.

Saattaisimme myös kauhuksemme huomata hallan turmelemat kukkaset ja maahan painuneet
hentoiset varret. Saattaisimme huomata rikkakasvien saaneen yliotteen siitä kauniista, joka
kerran on ollut ilomme ja sydämemme hehku.

Ihminen itsessään ei voi poistaa rikkakasveja eikä hoitaa arkoja kukkasia suojaan hallalta
muuten kuin varjelemalla oman sydämensä tilaa.
Parhaiten sydän tulee vartioiduksi, kun Hyvä Paimen, Jeesus, saa sen tehdä.
Kun me tunnustamme kateuden tai katkeruuden nousevan sydämiimme ja pyydämme
Jeesuksen apua, niin Hän tulee.
Jumala ei ole kloonannut ihmistä, vaan jokainen kohdaltaan on erilainen ja ainutlaatuinen.

Yhdelle Herra on antanut yhtä ja toiselle toista, niin että voimme toistamme palvellen
täydentää toisiamme. Ei ole niin, että toisen hiekkalinna on komeampi, koska kaikki riippuu
siitä kuka katsoo ja millaisin silmin.
Loukattu ja alaspainettu saattaa sanoa vähätellen: "Eihän tämä nyt oikein mikään ole, eikä
minusta mitään tule." Mutta Herran työtä ja tekoahan me silloin arvostelemme, sillä Hänen
armostaan me olemme ainutkertaisina juuri sitä mitä olemme. Tällaisinaan Hän meitä rakastaa
ja on jo armahtanut. Hänen rakkautensa vuotakoon meihin ja sulattakoon sydämemme jään.

Vain rakkaus antaa meihin mahdollisuuden nähdä kauneutta ympärillämme. Vain rakkaudella
kosketettuina me saatamme ihastellen katsella lähimmäisemme sydämen kauneutta ja iloita
hänen onnistumisestaan.
Vain rakkauden sulattamin sydämin hymyilemme, vaikka kyynelten lävitse, sillä rakkauden
kautta me ymmärrämme, että armosta, verensä voimalla, hän kantaa meitä yössämme
nääntyviä.

Sulakoon sydämemme jää Golgatan Herran rakkauden tulessa. Antakoon Hän sydämemme
puutarhaan suotuisat olosuhteet sille elämälle, joka kantaa ikuisuuteen ja on iloksi ja
kunniaksi Herrallemme.

Ylistetty olkoon Herra, sydäntemme tuntija ja armahtaja!



  
Herra, oletko se sinä?

Tänä päivänä on tuullut ja myrskynnyt. Merenrannan känkkäräiset männyt uhmaavat tuulen
voimaa, meri pärskyy vasten aallonmurtajia ja rannan louhikkoa. Taivas on harmaa ja
myrskytuulen tuomat sateet piiskaavat maata.

Monet tuulet puhaltavat myös tiedon, uskon ja tunteiden valtateillä. On energiansiirtoa,
mietiskelyä, magneettihoitoja ja vaikka mitä. Moni kysyykin hätäänsä oman elämänsä
myrskyssä: "Oletko se sinä, Herra?" Silmä ei tarkasti näe pimeään yöhön, mutta aavistus
lähestyjästä herättää sekä toivoa että pelkoa.

Kukaan ei halua joutua harhaan, eikä kukaan toivo tulleensa petetyksi.
Edes vuosien tuoma vaellus ei suojaa ihmistä petokselta, jos tuore kosketus syntisten
Armahtajaan puuttuu.

Kauan sitten, niin Raamattu kertoo, isä lepää vuoteellaan. Vuodet olivat kulkeneet kulkuaan
ja Herra Jumala oli suonut menestystä. Jumala oli antanut puolison rinnalle ja hänen kauttaan
kaksi poikaa.
Nyt vuosien lopulla silmien näkö oli hiipunut ja tuo lähes sokea isä lepäsi vuoteellaan.
Raamattu ei kerro hänen ajatuksiaan, mutta sanoista, jotka isä sanoo, voimme päätellä hänen
tehneen tilinpäätöstä elämästään.

"Katso, minä olen tullut vanhaksi enkä tiedä, milloin kuolen. Ota siis aseesi, viinesi ja jousesi, ja
mene kedolle ja pyydystä minulle riistaa.
Ja laita minulle herkkuruoka, minun mieliruokani, ja tuo se syödäkseni, että minä siunaisin sinut,
ennen kuin kuolen."

Niin Eesau lähti isänsä luota. Hänen veljensä Jaakob, äitinsä kehoituksesta, suostui
petokseen. Herkkuruuan valmistikin Rebekka, Iisakin puoliso.
Karvaiset eläimen nahat kiinnitettiin Jaakobin käsiin ja kaulalle, jotta hän muistuttaisi
veljeään, joka oli huomattavasti karvaisempi kuin hän.
1. Moos 27. kertoo tämän petoksen sujumisen. Jaakob petti oman isänsä.
Hän valehteli karkeasti jopa saaneensa apua isänsä Jumalalta riistan nopeaan löytymiseen.
Riista oli kuitenkin otettu omasta laumasta, kaksi hyvää vasikkaa.
Kahdesti Jaakob valehteli olevansa Eesau, ja vaikka isän epäilyt olivat heräämässä, niin
herkullinen ruoka, viini ja nahkaisten vaatteitten haju saivat Iisakin vakuuttuneeksi, että tämä
oli hänen poikansa Eesau.

Niin Iisak syötyänsä siunasi Jaakobin esikoisen siunauksella ohi tämän veljen, Eesaun.
Eesau aikanansa palasi metsästysmatkaltaan ja suureksi surukseen hän sai kuulla petoksen.
Vaikka hän kyynelin pyysi, ei isällä ollut enää antaa siunausta Eesaulle.

Sinä ystäväni, pidä se, mitä sinulla on, valvo sydämesi tilaa ja elä tuoreessa uskonosassa
Herraan.
Vihollinen etsii horjuvia ja sivuun jääneitä. Se tulee naamioituneena valheen kaikella
voimalla. Se on saattanut naamioitua Jaakobin lailla ja tuoksu saattaa olla turvallisen tuttu.
Vain kirjoitettu Sana oli Vapahtajan turvana kiusaajan hyökätessä. Sana on meillekin ainoa
kallio ja suoja.

Tunteemme pettävät ja tulee profetioita, jotka eivät ole Jumalan Hengen tuottamia. On
eksytyksen monet tuulet ja myrskyt. Aivan kuin luontokin myrskyää ja tuulet voimistuvat, niin
samalla lailla kirjoitusten mukaan eksytykset tulevat.

Se, jolla on rakkaus totuuteen, selviää pahan hyökkäyksistä, ja hän, ken Jumalan Sanan
valossa tutkii ja koettelee eteen tulevia eksytyksiä, oppii erottamaan oikean väärästä.

Jokainen meistä on velvollinen, arvollinen ja kykenevä vartioitsemaan oman sydämensä
portteja, pysyttäytymällä Herrassa Jeesuksessa ja siinä, mikä "Kirjoitettu on!"
Apostolien opetus, uskovien yhteys, ehtoollinen ja rukous ovat ne uskonelämän
"nurkkatolpat" rakennuksessa, jonka perustana on Kristus Jeesus, meidän Herramme.

Siinä pysykäämme ja siihen toisiamme kehoittakaamme!
Heikki



  
Kadotettu elämä

"Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen."
(Matt. 10:39)

Tämä raamatunjae, tätä hetkeä varten, sinulle.
On jotakin, joka voidaan kadottaa, ja jotakin, jonka voi löytää.
Raamatun jakeen ymmärtämisestä tekee vaikeaa se, että miten se, joka löytää, voikin
samassa kadottaa elämänsä.

Sanat sanoi Vapahtaja, joten sanat ovat ymmärrettäviä Hänen kauttaan, joka ne sanoi.

Toisaalla Johanneksen evankeliumin neljästoista luku kertoo Jeesuksen myös sanoneen,
että Hän on tie, totuus ja elämä.
Uskon elämän kadottamisen ja löytymisen tässä yhteydessä olevan siinä, mikä on suhteemme
sanojaan.
Kun Herra Jeesus on elämä, niin silloinhan Hänestä pois oleminen merkitsee kadoksissa tai
hukassa olemista.

Tässä ajassa on monenlaista raatajaa, jotka etsivät elämää. Jotkut kuvittelevat elämän olevan
saavutettu ajallinen taso tai hetki, jossa asetettu tavoite toteutuu, mutta käy kuin
vuorikiipeilijän, että huipulle päästyään näkee seuraavan huipun ja siinä välillä olevan
laaksonpohjan.

Muistan Raimoa, kurssikaveria, ja hänen todistustaan, kuinka hän etsi elämänsä tarkoitusta
edeten määrätietoisesti tehtävästä toiseen.
Kun asema ja taito oli saavutettu, niin se joka kauniilta näytti kaukaa, olikin menettänyt
hohteensa. Kun hän viimein pysähtyi erääseen elämänsä laaksoon, hän löysi sen, jota hänen
sisimpänsä oli etsinyt. Jeesus kuuli Raimon rukouksen ja antoi elämän.

Hän, joka löytää elämän Jeesuksessa, saa kokea sisäisen levon ja täyttymyksen, johon
sisältyy varma tietoisuus: "Nyt ei tarvitse enää etsiä elämän lähdettä!"

Lauluntekijä runoilee: "Nyt mä löysin jo elon lähtehen, siksi kulje en enää etsien. Siinä onnen ja
levon täyden sain. Siellä kaikille sijaa vielä vain."
Jumala tarjoaa elämää Hänen yhteydessään. Hänen rakkautensa kutsuu eksyneitä takaisin
kotiin ja rauhantilaan Luojamme kanssa. Tähän kutsuun sisältyy lupaus ikuisesta osasta
taivaassa Jumalan tykönä silloin, kun ajallinen elämämme on kulkenut loppuunsa asti.

Eksyksissä oleva luulee näkevänsä, kuulevansa ja elävänsä, ja ilman Jumalan apua todellisen
elämän löytyminen onkin mahdotonta, sillä Sana sanoo, ettei kukaan voi tulla Jeesuksen luo,
ellei Isä vedä ("suo sitä hänelle").
Pyhä Henki herättää kaipauksen ja elämännälän, jota maailma rikkauksineen ei voi koskaan
tyydyttää.

Kun kaipaus täyttyy ja elämä löytyy, kadottaa kaikki ajallinen merkityksensä.
Arvoasteikko muuttuu. On kuin silmät avautuisivat ymmärtämään uudella tavalla. "Voi kunpa
olisin jo aiemmin löytänyt tien!" moni huokaa ymmärtäessään kadotetun ja väärin eletyn
elämän tuomat painot.
Mutta kiitos Jumalalle, että elämänkaaren aikana on jokaisella mahdollisuus sen elämän
löytymiseen, joka on Jeesuksessa talletettuna iankaikkiseksi osaksi.

Monet ystävät ovat löytäneet elämän vasta viimeisillä hetkillään. Se on Jumalan armoa ja
ääretöntä rakkautta ihmissielua kohtaan.

"Niin vierivi elämä pois, kuin venhe se virralla ois, ja iäksi painunut taakse sen jokainen hetki
on. Vain tuhkana haihtuvi tuuleen, teot elämän arvottoman, ja sen minkä tärkeäks luulee, sen
nähdä saa katoavan.
Niin moni on saapunut iltaan, jo elämän elettyään, ja astuissa kuoleman virtaan, ei mitään nyt
jäljelle jää..."

Lopuksi kirjoitan Paavalin kirjeestä Timoteukselle ja nyt siis myös sinulle:
"Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu..." (1.
Tim. 6:12)

Löytämiseen ja säilyttämiseen siunaten, Heikki



  
Murroksen hetki

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja yöllä satanut lumi hohtaa valkeana.
Vielä eilen ilma oli sakeana satavasta lumesta ja lähes myrskyisästä tuulesta.
Elämä kulkee myrskystä tyveneen. Vuoroin tuiskuttaa rajustikin ja elämän perusta koetellaan,
ja hetken kuluttua aurinko taas luo säteitään.

Taas lintu nousee oksallensa laulamaan. Taas hymy leviää vielä hetki sitten murheisille ja
ahdistetuille kasvoille.

Tuo murroksen hetki on vaikea ja raskas, eikä sitä läheskään aina ymmärrä, miksi näin ja noin
piti tapahtua. Myrskyt raastavat elomme purtta ja saattavat repiä purjeitamme, ja vaikka niitä
sään tyyntyessä koetamme korjailla, niin kyynelin saatamme todeta jälkiä jääneen sielumme
maisemaan.

Murroksen hetki, jossa kaikki näyttää toivottomalta ja vailla lohtua olevalta, koettelee kaiken
mitä meissä on. Silloin omat mahdollisuudet ovat loppun käytetyt ja se viimeinenkin
mahdollisuutemme taittuu kuin ruohonkorsi raskaan askeleen alla.

Raamatun ihmiset ja Jumalan pyhät kaikkina aikoina ovat kulkeneet tämän tien.
Mooses on seisonut sauva kädessään meren rannalla napisevan kansanjoukon vapauttajana,
faaraon joukkojen lähestyessä. Mahdoton tilanne. Voimme kuvitella sen paineen, jonka alla
Mooses on seisoessaan rantaviivalla aaltojen huuhdellessa hiekkaa. Mielenmaailmaa
vastaan hyökkää sielunvihollinen. Se syyttää aina ja näyttää puutteet ja virheet. Se painaa
alas ja tuo sydämeen pelon.

Jumala on toisenlainen. Hän vie lapsensa ahtaasta avaralle. Synkinkin myrsky ja kuuminkin
erämaa on muuttuva Jumalan kädessä viheriäiseksi niityksi ja virvoittavaksi vedeksi.

"Nosta sauvasi ja ojenna kätesi meren yli ja halkaise se, niin että israelilaiset voivat käydä meren
poikki kuivaa myöten." (2. Moos. 14:16)

Jumalan vastaus tuli oikeaan aikaan. Hätääntynyt kansanjoukko kulki ihmeeseen. Mooseksen
ojentaessa sauvansa meren yli tapahtui jotakin käsittämätöntä. Vedet jakaantuivat ja meren
pohjaan muodostui väylä, jota pitkin voi kuivin jaloin kulkea.

Mahdoton tuli mahdolliseksi.

Herra Jeesus kulki tiensä loppuun asti, ristinkuolemaan asti. Hän valitsi tien, jossa ei ollut
viimehetken pelastusta. Huutaessaan Lasaruksen hautaan hän tiesi kulkevansa kohden
oman kuolemansa hetkeä ja samalla kuollakseen Lasaruksenkin puolesta. Hän tiesi
Getsemanen viimeisen koetuksen ja rukoustaistelun jälkeen oman kuormansa ja tiensä pään.

Kun meidän eteemme nousee kuoleman varjo ja pelko valtaa mielemme, niin muistakaamme
silloin, että Jeesus kuolemallaan voitti kuoleman. Se merkitsee sitä ettei meidän elämämme,
jotka uskomme, johda kuolemaan, vaan ikuiseen elämään Jeesuksen luona taivaassa.

Murroksen hetki, tuo koetus, joka sallitaan eteemme, ei ole rangaistus eikä se aina ole edes
omien valintojemme seuraus.

Jumala sallii asioiden edetä niin, että uskomme kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin ja
riippuisimme aina vain lujemmin Jumalan Sanan pettämättömissä lupauksissa. Kärsimys,
ahdistus ja elämän monet koetukset ovat auttamassa meitä juurtumaan Kristukseen.
Juurtuminen on siksi niin tuskaisaa, koska meidän luontainen olemuksemme karttaa kaikkea
mikä näyttää ja tuntuu myrskyltä.

Herra tietää tämän ja siksi Hän sallii asioiden tapahtua niin kuin ne tapahtuvat, mutta
kuitenkin täydellisesti Hänen rakkautensa valvonnassa ja hallinnassa.
Juuri silloin kun olemme luovuttamassa oman uskomme äärirajalla, ilmestyy Herra. Vaikka
olemme huutaneet Hänen puoleensa, taivas on ollut ääneti, meidän Luojamme on rakastavin
silmin saatellut meitä, ja nyt, viime hetkessä elämäämme tarttuu Pelastajan käsi.

Syntiemme tähden runneltu ylösnoussut Vapahtaja ja kirkkauden Herra nostaa meitä
autuutensa kalliolle ja vahvistaa askeleemme. Pian uusi laulu nousee sydämemme saleista,
se on kiitoslaulu Jumalalle, alhaisen auttajalle.

Älä siis menetä toivoasi, kun polkusi kulkee pimeään ja kun saatana tulee tuhansine
syytöksineen. Jeesuksen veri on ikuinen lunastuksemme hinta ja sielumme puhtauden lähde,
joka ei kovimmassakaan helteessä menetä voimaansa.

Jeesus kulkee kanssasi ja Hänen silmänsä sinua rakastaen seuraavat.

Siunaten, Heikki



  
Kustannuksia laskemassa

Rakentaja rakentaa talon. Mitä monimutkaisempi rakennuksesta tulee, sitä tarkemmin sitä
suunnitellaan. Pihalle rakennettu vaja tai lato metsänreunassa syntyy ilman suurempia
suunnitelmia, jos vain puutavaraa, nauloja ja työvälineet ovat valmiina. Tietysti rakentajaa
tarvitaan ja aikaa ja terveyttä työn valmistumiseen.

Raamattu kertoo Jeesuksen opetuksen, kolmen jakeen mittaisen, rakentajasta ja
kustannusten laskemisesta.
Sillä jos joku teistä tahtoo rakentaa tornin, eikö hän ensin istu laskemaan kustannuksia,
nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi, etteivät, kun hän on pannut
perustuksen, mutta ei kykene saamaan rakennusta valmiiksi, kaikki, jotka sen näkevät, rupeaisi
pilkkaamaan häntä sanoen: "Tuo mies ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt saamaan
valmiiksi?" (Luuk. 14:28-30)

Kustannuksien laskeminen Jeesuksen opetuksessa pitää sisällänsä syvän totuuden.
"Jos joku tahtoo." Rakentajalla täytyy olla tahto. Kun tahto on, on suurta viisautta pysähtyä
arvioimaan mahdollisuuksia tahdon toteuttamiseen ja päätökseen asti.
Kun kysymyksessä on koko elämämme rakennus, niin sitä hyödyllisempää, elintärkeää, on
pysähtyä miettimään ja arvioimaan elämää sellaisena kuin se on.
"Kenen sinä olet ja mihin menet?" (1. Moos. 32:17)
On tarpeen selvittää itselleen kenen oma minä olen. Olenko oman onneni seppä muovaten
oman ymmärrykseni varassa mieleistäni tulevaisuutta? Ohjaavatko elämääni ihmismielipiteet,
ihmissuhteet, yhteiskunnallinen asema vaiko varallisuus?

Rakennuspiirustuksia tehdessä tarvitaan paperia ja kynää, mittaa ja viivotinta, joten nytkin on
hyvä kerran elonsa aikana istua laskemaan kustannuksia. Piirrä paperille viiva, vaikkapa 16
cm pitkä. Tämän janan voit jakaa kahden sentin pätkiksi. Tämä on sinun elämäsi kaari,
edellyttäen, että saat täyden elämän, noin 80 vuotta. Jokainen kahden sentin pätkä tarkoittaa
kymmentä elinvuotta. Nyt voit merkitä oman ikäsi perusteella sijaintisi elämäsi aikajanalla.
Tämän elämänviivan totuus herättää meitä tiedostamaan oman lähtövuoromme varman
lähestymisen.

"Kenen sinä siis olet, ja minne olet menossa?"
Kukaan ei voi eikä saa päättää puolestamme. Jokainen meistä jää Jumalan eteen vastaamaan
Jumalan tarjoukseen. Uskonko minä Herraan Jeesukseen, syntieni sovittajaan vaiko en.
Kuulunko tämän maailman alttarille? Olenko itseni oma vai Jeesuksen oma? Tahdonko
uskaltaa uskoa oman sieluni autuuden tähden, ja jos uskon, mitä siitä seuraa?

Tämä on kustannusten laskemista, jota Jeesus vertauksessaan haastaa meitä tekemään.
Uskonratkaisun tehtyään ihminen saattaa menettää yhteiskunnallisen asemansa. Hän saattaa
menettää työpaikkansa. Hän saattaa menettää ihmissuhteensa, ja joskus yhteys omaisiinkin ja
sukulaisiin katkeaa. Mutta luetteloa kannattaa vielä jatkaa, sillä uskonratkaisussa ihminen
menettää myös syntisen sydämensä syyllisyyden. Toivottomuus ja elämä vailla päämäärää
katoaa. Väärät elämän mallit romuttuvat. Alkoholin himo väistyy ja tupakkaa ei tarvitse enää
koskaan sytyttää. Kiroukset, joita nousi huulille likaisesta sydämestä, ovat katkenneet.
Eikö ole hieno laskelma?

"No mitä minä saan?" Pietari kysyi Jeesukselta ja sanoi jättäneensä kaiken.
Jeesus vastaa Pietarille, sinulle ja minulle näin: "Jokainen, joka on luopunut taloista tai
veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai lapsista  tai pelloista minun nimeni tähden, on
saava monin verroin takaisin ja perivä iankaikkisen elämän." (Matt. 19:29)
Pelastuksen hinta voi olla ihmiselle ajallisesti kallis, mutta hinta elämästä ei koskaan yllä
siihen, jonka Herra Jeesus maksoi sieluistamme. Myös taivaassa tehtiin laskelmaa ihmisen
iankaikkisesta osasta. Laskelma edellytti, että joku synnitön ja puhdas kuolee syntisten
puolesta sijaiskuoleman.

Jumalan vanhurskaus sanoo, että synnin palkka on kuolema, ja katsoessaan alas Hän näki,
ettei ole yhden yhtäkään puhdasta eikä kelvollista, sillä synti oli turmellut ihmiskunnan
kaikkinensa.
Silloin Jeesus sanoi: "Katso, minä tulen; kirjakääröön on kirjoitettu, mitä minun on tehtävä.
Sinun tahtosi, minun Jumalani, minä teen mielelläni, ja sinun lakisi on minun sydämessäni."
(Psalmi 40:8-9)
Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän
rikkomuksiaan.

Taivaan piirustusten mukaan elämän perustus löytyy Golgatan kalliosta, jonka pinnan punasi
Jumalan Pojan pyhä uhriveri.
Seija Lehtonen runoilee laulussaan näin: Veri punasi ristillä puuta, veri puhdas ja viaton. Ei
tarvittu uhria muuta, se synteimme lunnaina on!
Laske hitaasti ja laske tarkasti. Tee päätöksesi oman sielusi autuuden tähden. Nouse amon
kalliolle. Pyhä veri huutaa: " Minä rakastan sinua, minä tahdon armahtaa ja auttaa sinua ja
johdattaa iankaikkiseen iloon."
Jos olet Jeesuksen oma, niin jatka uskomista Häneen, niin kauan kunnes elämänjana on
loppuun kuljettu. Sillon sinä näet, kuinka taivaasta janaan piirretään kultainen jatko, joka ei
koskaan pääty.
Jumalan rakennus on valmistumassa aikataulun mukaan ja pian ovet suljetaan.

Laskelmien ääreen sinua siunaten, Heikki



  
Miksi sairaus on?

Meidän ajassamme on monenlaista suuntaa ja opetusta ihmisten sairastumisesta ja
parantumisesta. Toiset sanovat sairauden olevan paholaisesta, toiset synnin seurauksesta ja
jotkut sanovat Jumalan antavan ihmiselle sairauksia ja ongelmia.

Kirjoitan sinulle kirjettäni näiltä alueilta. Ota se mikä hyvää on.

Sairaudet voidaan jakaa henkeämme, sieluamme tai ruumistamme koskettavaan häiriötilaan,
joka on poikkeuksellinen suhteessa ihmisen perustilaan.
Usein häiriötilasta kärsii koko kolminaisuutemme. On myös huomioitava, että
elämänkaaremme eri vaiheissa perustilaamme voimme arvioida eri tavalla. On luonnollista,
jos yli kuusikymppisellä on ryppyjä ja uurteita kasvoillaan. Iän mukanaan tuoma vauhdin
hiljentyminen ja kestävyystason lasku on luonnollista. Aistien väsyminen ja heikkeneminen
kuuluu ihmisen elämänkaaren loppuosioon.

Pienen lapsen normaali kehitys arvioidaan suhteessa hänen ikäisiinsä yleisesti, ja aina
arvioitaessa on myönnettävä, että me jokainen olemme ainutkertaisia ja ainutlaatuisia
vaeltajia omalla ainutlaatuisella matkallamme.

Sairauden lähteet ovat monet.

Ympäristö, johon synnymme, on saattanut olla meille terveyteemme nähden haitallinen.
Tehtaitten hiukkaspäästöt ja erilaiset säteilykuormitukset ovat voineet heikentää ja muovata
kehoamme jo ennen syntymäämme.
Vanhempien ja sukujemme periytymät heijastuvat siihen, millaisen kehon me saamme. Joskus
myös mielemme alueet kantavat perimää menneisyydestämme.

Joku syntyy vammautuneena ja joku terveenä, mutta varmaa on, että Jumala rakastaa niin
toista kuin toistakin iankaikkisella rakkaudellaan.
Miksi Jumala näin sallii ja menettelee, siihen emme täällä ajassa voi saada varmuutta, mutta
luottakaamme siihen, että Hän tietää parhaiten ja näkee sen, mitä me emme voi nähdä. Usein
on niin, että lapsen sairaus tai kuolema on silta vanhemmille tulla Jumalan syliin ja päästä
osalliseksi Hänen lohdutuksestaan.

Jos lapsi syntyy toivottuna ja saa osakseen rakkautta elämänsä ensi vuosina, niin sillä on
kantava vaikutus koko elämänkaaren matkalle.

Lähimmäinen tai olosuhteet saattavat myötävaikuttaa sairauden syntymiseen.
Ihminen itse omilla valinnoillaan voi toimia niin, että valintojen seuraukset voivat olla
hyvinkin vakavia. Joku syö epäterveellisesti, joku ei anna keholleen lepoa, joku rasittaa
itseään epäterveellä tavalla, joku kantaa mielensä alueella vihan tunnetta, joku katkeroituu,
joku kadehtii ja niin edelleen.

Näkymätön henkien maailma on siis vain osa sairauksien aiheuttajista, ja siitä on todettava,
että Herra Jeesus Kristus voitti ristinkuolemallaan kaiken pahan vallan ja riisti aseet valloilta
ja hallituksilta.
Me usein syytämme paholaista silloinkin, kun olemme huolimattomuuttamme tai väsyneinä
aiheuttaneet ongelmia itsellemme tai läheisillemme.
Saatamme olla tottelemattomia, saatamme rikkoa liikennesääntöjä ja ottaa tietoisia riskejä,
joista tulee vahinkoa itsellemme.

Pahan vallalle jäivät pelottelu, valehtelu ja uhkailu, valhekuvat ja houkutukset.

Iankaikkinen Henki, joka Aadamiin puhallettiin, kuoli syntiinlankeemuksessa, mutta
Kristuksen sijaiskuoleman kautta, uskomalla Herraan, toteutuu Raamatun lupaus:

"Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne." Ef. 2:1

Kuolemantilassa oleva henkemme siis tulee eläväksi ja tätä sanotaan syntymiseksi uudesti,
ylhäältä, Jumalan voimasta, Kristuksen sijaiskuoleman tähden.

Jeesus kantoi kaikki ihmiskunnan synnit omassa ruumiissaan ristille. Samalla hän otti
päälleen kaikkien meidän turmeltuneisuutemme, meidän mielemme alueen sairaudet sekä
kehomme sairaudet.
Se tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että iankaikkisuusosamme ja ylösnousemuksemme vakuus
on siinä, etteivät sairaudet missään muodossa seuraa meitä ajan rajan taakse.

Elämänkaaren aikana voimme kokea Jumalan parantavaa voimaa. Jumala kohtaa lasta lapsen
tasolta ja vanhusta vanhuksen tasolta. Ymmärrän niin, että Jumala huomioi elämämme kaaren
luonnollisen kulumisen ja sen, mitä siihen liittyy. Jumalan lupaukseen "niin kuin on päiväsi,
niin on voimasi oleva" sisältyy ajatus suhteellisesta terveydestä hyväksemme. Elämänkaaren
lopulla Herra antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa, ja ihminen saattaa kokea
nuoruutensa uudistuvan, mutta elämän uurteet ja rypyt silenevät vasta silloin, kun astumme
maahan, josta kärsimykset ovat ikuisesti poissa.
Kun Jumala tekee luovia ihmeitään meissä, niin silloinkin hän suhteuttaa työtänsä elämämme
kaareen. Herra ei anna lapselle vanhuksen silmää, eikä vanhukselle lapsen silmää.

Elämänkaaremme aikana, sen eri vaiheissa, me katselemme itseämme ja vertaamme
ikäisiimme. Suuri voitto on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ryppyineen ja pisamineen.
Tärkeämpää olisi tarkastella oman sielumme tilaa, että kerran olisimme eheitä ja kaikella
tavalla täysiä Jumalan luona.

Sairauden oireen todellisen aiheuttajan löytyminen on tärkeää. Eihän ihmistä hyödytä
unihäiriöstä parantuminen, jos sen aiheuttaja on tottelemattomuus suhteessa Jumalan Sanan
pyhyyden lakeihin. Joku saattaa kantaa katkeruutta ihan sairastumiseen asti ja joku toinen
syö itsensä sairaaksi. Oire on siis toinen ja vaiva toinen.

Jos ihminen saa sielunmaiseman rauhantilaan ja sydän lepää Jumalan armossa, niin silloin
moni vaiva kääntyy parantumisen tielle.

Minä uskon Jumalaan, joka parantaa ihmistä kaikissa vaiheissa elämäntaivalta.
Toisille Hän antaa voiman kantaa sairauttansa vielä hetken, ja toisen kohdalla Jumala
käynnistää prosessin, jossa Hän hoitaa koko ihmistä pidemmällä aikajanalla, ja usein myös
hänen läheisiään.

Varmaa on että Hän kaikkivaltiudessaan toimii, iankaikkisen osamme huomioiden,
parhaimmalla tavalla.

Ota kaikki Jumalan kädestä, silloin Hän saa kaikesta kunnian, mitä ikinä elämäsi varrella
sattuukaan.

Herra on hyvä!



  
Hiljaisuus....

"Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän
on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee." (Sef. 3:17)

Hiljaisuus talvisessa metsässä on upea kokemus. Lumen alla taipuneet oksat, kinostuneet
lumet ja rikkumaton hiljaisuus. Muutama viikko eteenpäin, niin luonto on erilainen;
olemmehan jo siirtymässä kevääseen.

Olen tuon kuvan polkua kulkenut usein, varmaan tuhansia kertoja. Polku johtaa lähteelle,
josta olemme saaneet raikkaan veden silloin, kun pihakaivomme vesi on sateettomien
jaksojen aikana vähissä. Kun opimme polun lähteelle, niin noudimme veden silloinkin, kun
kaivosta olisi sen lähempää saanut. Jotenkin tuo raikas maan alta kumpuava vesi oli
houkuttelevampaa.

Tuo polku lähteelle oli myös polku tulla Jumalan eteen. Usin vuodatin sydämeni ilot ja surut
Hänelle, joka kaiken näkee ja voi. Hyvin tuo lähde kuvaa myös sitä rikkautta, joka
rukouspolulla odottaa.

On ollut kertoja, polkua astellessani, että on tuntunut kuin olisin yksin. Ääneti oleva Jumala,
minun sankarini, on askeleitani seurannut ja ääneti Hän on sydämeni taulusta kaiken janoni ja
kaipuuni lukenut.

Ääneti oleva, rakastava Jumala valvoi myös Jobin asiaa. Hän kuunteli syytökset ja
vaatimukset vaieten. Hän tarkasti seurasi palvelijansa Jobin kovaa koetusta. Hän ilolla iloitsi
ja riemulla riemuitsi kuullessaan palvelijansa tunnustuksen:

"Minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä. Ja sittenkuin tämä
nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan..." (Job. 19:25-26)

Kysymme usein matkallamme, oman hiljaisuutemme keskeltä: "Missä on Jumala?"

Hiljaisuuden siunaus on sydämen tietoisuutta, että matkaani valvotaan ja kyyneleeni ovat
ääneti rakastavan Isän tiedossa. Hiljaisuuden keskellä ihmisen sisin puhdistuu ja herkistyy
taivaalliselle kanavalle. Omasta sydämestä nousee asioita, jotka siellä Jumalan pyhyyden alla
hiljaa tuomitaan ja pois laitetaan. Siellä hiljaisilla poluilla vaeltavat tämän ajan publikaanit
saavat taivaan saleista armon kohottaa katseensa puidenlatvojen ylle kaartuvan taivaan
puoleen ja uskoa sydämen syytöksen yli synnit Jeesuksen päälle.
Ja Jumala on syntiselle armollinen, Kristuksen tähden ja kautta.

Hiljaisuus opettaa meille kärsivällisyyttä ja mahdollisuutta elää tätä hetkeä ja jättää
kysymyksemme ja kipuilumme Hänelle, joka lukee meitä kuin avointa kirjaa.

Rukouksen polun päässä on lähde. Se on paikka, jossa Jumala ilmestyy kerran toisensa
jälkeen. Siksi kannattaa kulkea polku lähteelle asti. Ei siis kannata kääntyä polulta kokematta
polun päässä odottavaa siunauksen virtaa. Vaikka kulku on hankalaa ja askel painaa, niin
hetki vielä, ja taivas vastaa.
Jobin kohdalla se merkitsi hetkeä, jossa Jumala käänsi Jobin kohtalon tämän rukoiltua
ystäviensä puolesta.

"Minun palvelijani Job."

Ajattele mikä armo on kuulla hiljaisuutta ja ymmärtää, että taivas valvoo parhaaksemme.
Ajattele, että kerran pitkäkin hiljaisuus päättyy, ja jos se päättyy niin kuin Jobilla, Jumalan
sanoihin: "Minun palvelijani..." niin autuas on ihmisen osa.

Tuolla polulla olen kokenut usein lohdun ja levon sielulleni. Joskus sisimpäni kiitollisuudesta
olen laulanut ylistystä Herralleni, ja joskus itkuista ikävää on soinut sieluni kannel.

Kun kuljen tänään rukouksen polkua, teen sen kiitollisin mielin. Olen rakastettu ja
armahdettu, niin kuin sinäkin ystäväni, jos Jeesuksen omana kuljet.

Poluilla sinua siunaten, Heikki



  
Hiljaisuuden jälkeen...

Hiljaisuuden jälkeen taivaasta vastataan. Aina Jumalan vastaus ei tule sanoina eikä
ajatuksina, vaan syvä rauha virtaa sydämeen. Tuo virta on pyhä ja puhdas ja täyteläinen, niin
että odotushuoneessa odottanut kokee pyhän ilon, joka tuntuu kuin sydän riemusta
pakahtuisi, ja silmiin saattaa nousta kyyneleet: "Herra, sinä elät!"

Riemullista siinä hetkessä on tietoisuus, että Jumala on, ja että Hän ei ole unohtanut
odottajaansa hiljaiseen elämän odotushuoneeseen.
Tämä kokemus on niin riemullinen ja voitokas, että se nostaa joskus jo epätoivon partaalle
luisuneen sielun sydämen riemun ylistykseen.

Siksi oma luontomme vastustaa ja pelkää hiljaisuutta ja karttaa odotushuoneen piinaavaa
näennäistä tarkoituksettomuutta. Sielumme vihollinen yrittää konstilla millä hyvänsä saada
meidät pois tuosta tilasta.

Ajattele, jos olisit odottamassa omaa vuoroasi vastaanotolla. Ihminen toisensa jälkeen
kutsuttaisiin sisään ja sinä odottaisit omaa vuoroasi. Odotushuoneeseen tulisi uusia odottajia
ja hekin kulkisivat editsesi ja kello kävisi koko ajan. Odottamisessa aika tuntuisi suorastaan
matelevan ja saattaisit tuntea kiukkua, kun omaa nimeäsi ei mainita. Me tiedämme, että jos
olemme ilmoittautuneet odottamaan järjestelmän mukaan, niin aivan varmasti ajallansa
vuoromme tulee, mutta ajan edetessä turhautuminen hiipii mieleemme ja saatamme jättää
paikkamme ja lähteä harmistuneena pois.

Raamattu kehottaa meitä odottamaan Herraa. Odota silloinkin, kun toinen viereltäsi kutsutaan
sinua ennen. Odota, vaikka kaikki ympärilläsi sanoo, ettei kannata enää odottaa. Odota,
vaikka jäisit yksin, sillä odotushuoneessa, jossa olemme, on sinun enkelisi, joka aina näkee
Isän pyhät kasvot kirkkaudessa.
Matkamiehen odotushuonetta valvotaan ja sydäntä tutkitaan. Hetken tarkkuudella Jumalan
vastaus saapuu, runsaana kuin keväinen tulvavirta, ja huuhtoo pois epäilyksen ja pelon.

Olen joskus puhunut kukkasista ja niiden lepojaksoista, ja näen niiden kautta jotakin Jumalan
salatusta viisaudesta.

Kellarin pimeään viedyt kukkasipulit ovat suojassa pakkaselta ja roudalta. Pimeä ja viileä
kellari on niiden paras suoja. Puutarhuri tietää sen. Kun kevätaurinko nousee yhä
korkeammalle, avaa puutarhuri oven pimeään odotushuoneeseen ja ottaa odottavien
sipuleiden joukosta muutamia, mutta toiset vielä jäävät odottamaan vuoroaan.

Ei puutarhuri ilkeyttään näin tee, vaan hän tietää kukkastensa kylmänkeston ja oikean
istutusajan. Puutarhurille jokainen huolella talletettu kukansipuli on rakas ja kallisarvoinen.
Herkimmät kukat, usein väreissään kauneimmin hehkuvat, noudetaan silloin, kun maa on jo
lämmin.

Mitä saattaakaan pitkän odotuksen jälkeen viimeiseksi noudettu huudahtaa?

"Oi, Sinä et ollutkaan minua hyljännyt, vaan olit katsonut parhaan ajan!"

Tätä hartauskirjettä kirjoittaessani sain viestin puhelimeeni. Eräs sisareni ilmoitti uskovan
äitinsä nukkuneen pois keskeltämme. Sisareni kertoi henkeensä nousseen erään lauluni jae,
kun elämän odotushuoneen ovet avautuivat Jumalan kirkkauden alla. Olkoon sillä siunaus
sinunkin odotushuoneeseesi!


Elämän odotushuoneessa,
minä laulan Kuninkaan laulun.
Lailla profeetan käteni kohotan,
näen verellä kirjotun taulun.

 Näky rientää määräänsä joutuisaan,
 se kasvaa nousevaan aamuun.
 Se kantaa ylitse usvaisen maan,
 jo näen auringon nousuun.

Elämän odotushuoneessa
näen särkyneet matkaajat Herran.
He matkaan lähtivät kodeistaan,
kun kutsun kuulivat kerran.

Elämän odotushuoneessa,
muukalaisena vierailla mailla,
minä katselen kaukaista ulappaa,
venhettä oottavan lailla.

Elämän odotushuoneessa
mestari savensa valaa
ja hauraissa ruukuissa hentoinen
liekki armonsa valoa palaa.


Sinua siunaten, Heikki



  
Ies murtuu lihavuuden pakosta

"Sinä päivänä heltiää hänen kuormansa sinun hartioiltasi ja hänen ikeensä sinun niskaltasi, sillä
ies särkyy lihavuuden pakosta." (Jes 10:27)

Pikkulasten kevätleikki on virtaavan kevätpuron patoaminen. Siinä aika menetti
merkityksensä, kun pienet saappaat litisivät puron uomassa, patovalli keräsi vettä altaaseen
ja veden virtaus pysähtyi. Jos virtaus oli voimakas, niin oli aika työ ja tohina ehtiä korjaamaan
ja korottamaan padon seinämiä. Kuitenkin luonnonlakien mukaan jossakin vaiheessa pato
murtui ja kerääntyneet vedet raivasivat tien virtaukselleen. Se oli pikkupoikien ja tyttöjen
leikin juhlava kohokohta. Pienessä hetkessä sortunut patovalli särkyi ja vangittu vesi
kuohuen virtasi vapauteen.
Virtaa ei voi padota. Sen virtausta voidaan hetkeksi hillitä, mutta veden määrän kasvaessa
esteet murtuvat.

Raamatun jae puhuu ikeen murtumisesta. Ies on tarkoitettu taakkojen siirtämisen
apuvälineeksi. Ikeitä oli erilaisia työn luonteen ja tarpeen mukaan. Oli vetoies vaikkapa
kyntöhärälle, oli kantoies, jotta taakka ja kuorman paino jakautuisi hartioille ja voima riittäisi
paremmin työhön. Hyviä, oikein käytettyinä työtä helpottavia apuvälineitä nostamiseen,
vetämiseen ja kantamiseen.
Herran lähellä saamme oikeanpainoisen kuorman ja soveliaan ikeen.

Jos ies on väärä, niin silloin hyvä kääntyy palvelemaan pahaa.
Jesajan kirjan jakeessa ies kuvataan Assyrian painostuksena Herran valittua kansaa vastaan.
Kansa oli taakoitettu ja peloissaan sortajan edessä, ja heidän hätänsä keskelle lähettää Herra
tuon Sanan, jossa on lupaus ikeen murtumisesta.

Englantilaisessa luotettavassa raamatunkäännöksessä "lihavuuden pakosta" on käännetty
"voitelun tähden".

On siis helppo ymmärtää jaetta niin, että Jumala lisää läsnäoloaan niin voimakkaasti, että ies
murtuu. Samalla tavalla kuin pikkupoikien patoleikissä virta tuo vettä lisää ja veden paljous
murtaa padot.
Ihmisetkin saattavat samalla tavalla estää kanssamatkaajiaan, ja jopa kansakunnat saattavat
painostaa toisiaan raskaan ikeen lailla, mutta Jumala näkee ja Hän kaiken mittaamalla mittaa.

Sydän, joka täällä ajassa turvaa Herraan ja huokaa taakkojensa alla, kun olosuhteet painavat
raskaina, saa avuksensa Jumalan Sanan kautta ihmeellisen lupauksen ikeen murtumisesta
voitelun pakosta.

Biblia puhuu ikeen pirstoutumisesta, ja se kuvaa miten lopullinen on Jumalan mittaaman
voitelun suuruus Hänen pyhiensä hyväksi.

Vesivirta padossa on tämän ajan vettä, mutta Jumalan voitelun virta kulkee Hengen
maailmassa. Minne ikinä Jumala Henkeänsä vuodattaa, niin siellä väärät ikeet murtuvat.
Hengen virta kumpuaa ikuisuudesta ja niin kuin Jeesus opetti, Jumala avaa elämänveden
lähteen ihmisen sisimpään.
Ihminen saattaa joskus yrittää padota sitäkin, mutta Jumalan hyvyys ja armo murtaa esteet.
(Psalmi 39:3-4)
Kielen siteet vapautuvat kiitokseen ja silloin tapahtuu niin kuin Raamattu sanoo:

"Silloin avautuvat sokeain silmät ja kuurojen korvat aukenevat. Silloin rampa hyppii niinkuin
peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa; sillä vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot."
(Jes 35:5-6)

Mitä enemmän Jumalan Sana saa tehdä työtään meissä, sitä voimakkaampi meissä on Hänen
läsnäolonsa. Jumala, jonka virta on vettä täynnä, murtaa padot ja kaataa "Goljatit". Jumalan
läheisyys luo yhteyden ja tuo rauhan.

Ota tämä Raamatun jae matkaasi tänään. Ota se rukoukseksesi ja kaipaukseksesi. Sana on
sinua varten!

Siunaten Heikki




Takaisin
Viikosta viikkoon