Tie on valmis!
Tie valmis on, voit löytää sen keskellä kysymyksien. On koottu sirpaleenikin kämmeneen Herran,
pieninkin...
Tie on valmis, mutta kuinka voin sen löytää? Kuka näkee elämäni sirpaleet ja voiko ne vielä
kerätä? Voiko sen, mikä on pirstoutunut, jälleen korjata?
Elämän jäljet piirtyvät sielumme peltoon. Elämänkokemukset haavoittavat ja rikkovat meitä.
Lyhyesti sanottuna kaikki, mitä teemme, tai mitä meille tehdään vastoin Jumalan pyhyyden
lakeja, tuottaa meille ongelmia tavalla tai toisella.
Mutta ei siinä kaikki. Jo äidin kohdussa identiteettimme muodostuu. Ja omaa syntymäänsä
odottava ihmislapsi tuntee, kuulee ja sisäisesti vastaanottaa mielihyvää tai mielipahaa.
Jos äiti on pelkotilojen alla tai alistettuna, niin tunnetilat heijastuvat myös lapseen. Samoin ilo
ja rauha myötävaikuttavat hyvällä tavalla tukien identiteetin muotoutumista hyvään suuntaan.
Isän äänen kuuleminen on myös tärkeää. Jos isä rakastaa äitiä ja lapsi on toivottu ja odotettu,
niin lapsen tunne-elämä vahvistuu jo kohdussa, ja isän ääni tuo turvallisuutta.
Jos lapsi ei ole toivottu eikä saa osakseen lempeyttä ja hyväksyntää, niin ensimmäiset
pirstoutumisen haavat saadaan jo ennen syntymää. Lapsi vaistoaa vihan tunteen, kuten
rakkauden ja välittämisen tunteenkin.
Jos on vielä niin, että isä odottaa poikaa, mutta syntyykin tyttö, ja isä osoittaa pettymyksensä,
niin hylkäämisen kokemus lapsen tunnemaailmassa jättää syvän jäljen. Vaikkei hän osaa
sanoiksi sitä pukea, niin hänen identiteettiään vastaan tullut informaatio vakuuttaa, ettet ole
toivottu eikä sinua hyväksytä sellaisena kun olet.
Viallisuuden ja hylkäämisen kokemukset tallentuvat alitajuntaan ja ne yhdessä
elämänkokemisen kanssa vaikuttavat valintoihimme.
Hyljätty, ei toivottu ja torjuttu lapsi kantaa haavojansa sielunmaisemassaan ja jokainen uusi,
kielteinen kokemus vahventaa kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunnetta.
Jos lasta ei hyväksytä sellaisenaan, tyttönä tai poikana, niin lapsenkin on vaikea hyväksyä
itseään.
Lapsi vertaa itseänsä muihin ikäisiinsä ja alitajuisesti hakee syytä siihen, miksi hän ei kelpaa.
Jokainen kerta, kun äiti jättää turvaa ja syliä itkevän lapsen taakseen kiirehtiessään
työhönsä, pirstoo se muodostuvaa minäkuvaa.
Turvattomuus tuo ahdistusta ja pelkoa, mutta miten päästä pois ahdistuksesta ja miten
eheytyä tunnemaailman haavoittumisista?
Kun ihminen tulee uskoon, hän palaa Luojan ja elämänantajan yhteyteen.
Hänen kaikki syntinsä ovat anteeksiannetut ja nimi on kirjattuna taivaallisiin.
Tunteiden alueella pirstoutunut on Jumalalle yhtä arvokas ja rakas kuin hän, joka on saanut
elää sisäisesti ehyemmän elämän.
Uskova kantaa kuitenkin haavojaan sielunsa salassa, ja arkuus ja ihmispelko ovat
kasvattaneet kipeän sydämen ylle suojakuoren. Tämän kuoren voi murtaa vain Jumalan armo,
ja Hän on todellinen sielumme parantaja.
Jeesus tuli sitomaan särkyneitä sydämiä. Hänelle me kelpaamme sellaisenaan. Hän on meidät
muovannut ja Hänen armostaan olemme elämänlahjamme saaneet. Hän näkee tunteittemme
haavat ja pahoitetun mielemme ja Hän odottaa, että suostuisimme käsittelemään Hänen
avullaan sydämemme pellon haavoja. Sisimmän eheytyminen ja ihmisen "statuksen"
palaaminen sekä vahvistuminen on prosessi, jonka päämääränä on tunteiltaan tasapainoinen
ihminen.
Joskus prosessi etenee nopeasti ja siihen myötävaikuttaa Jumalan armon ja hyvyyden
kokeminen, että sielu tietämällä tietää, että minulla on Isä taivaassa, joka minua rikottua
rakastaa ja eheyttää.
Isä on minut luonut tällaiseksi kuin olen, ja Hänen puoleensa hapuilemalla pääsen ja löydän
syliin, jossa kyyneleet kuivataan ja pahoitettu mieli saa lohdun.
Jeesus rakastaa sinua!
Heikki
Takaisin