Kristus on lain loppu!
Aurinko paistoi keväiselle ulkoilureitille ja mereltä puhaltava tuuli sai sinisenä heijastuvan
järven pinnan laineille. Kiertäessäni kotimme lähellä olevaa järveä, milloin juosten, milloin
kävellen, olen saanut kohdata kanssamatkaajiani.
Näiden muutaman vuoden aikana useat heistä ovat tulleet tutuiksi.
Kun kuljin järven takareunaa, tuli sivupolulta reitilleni ihminen, kaltaiseni.
Olin hänet joitakin kertoja kohdannut aiemmin ja minua ilahdutti se, että hän oli Jumalaan
uskova ja uskoaan tunnustava kristitty.
Jumalan armosta me siinä puhelimme, ja kohtaamani ystävän kasvot olivat hymyssä. Tiesin,
että tuo ystäväni oli saanut kulkea kärsimyksien ja ahdistuksien kautta, mutta niissä Jumalan
sallimissa oman itsen murentumisissa oli löytynyt ja säilynyt armo, joka kasvotkin kirkastaa.
Särkyneenä Jumalan kämmenellä on hyvä olla ja itseäänkin armahtaa.
Tässä ajassa on paljon kovuutta ja vaatimusta. On ehtoja ja käskyjä käskyjen päällä, ja ne,
jotka eivät osaa eivätkä pysty niitä täyttämään, työnnetään sivuun epäkelvollisiksi leimattuina.
Herra edelleen etsii eksyneitä ja haavoitettuja lampaitaan. Hän on erikoistunut särkyneisiin
sydämiin ja rikottuihin tuntoihin. Hän ei katso hyljätyn lampaansa nuhruisuuteen eikä pelkää
ottaa syliinsä likaista ja tahrattua.
Maan alimpiin paikkoihin astui, Hän kantaen ristiään. Siinä verehen viittansa kastui, repi piikit
tuon puhtaan pään.
Ja alemma vieläkin tulla Hän tahtois, jos siellä ois, joku tunnolla haavoitetulla, että korjata kurjan
vois.
Monet puhuvat ja jopa opettavat armosta, mutta heidän oma elämänsä osoittaa, kuinka
armottomia he ovat lähimmäisilleen sekä itselleen.
Jumalan armon kohdannut ihminen on antanut vaatimuksien kulissien murtua. Hänen
silmänsä ovat kääntyneet ristille, jossa lain vaatimus täytettiin. Ihminen tietää syvällä
itsessään, ettei hän voi mitenkään armoa ansaita.
Ja silloin, kun Jumala sallii tuulensa puhaltaa elämän kulisseihin ja jäljelle jää vain pieni,
epäonnistunut, tahrainen ihminen yksinänsä Jumalan armoon turvaten, hän tulee saamaan
armon, jota hän ei ole ansainnut.
Armo nostaa hymyn kasvoille, eikä silloin lähimmäiseenkään kohdistu vaatimusta, vaan
elämäntodistus Kristuksen hyvyydestä houkuttelee muitakin pois kulissien ja naamareiden
takaa aidon ihmisen ja armahdetun syntisen osaan.
Näitä me siinä kevätauringon ja sinisen taivaan alla puhelimme, ja taivasten valtakunnan rajat
sydämen tasolla yhdistivät ja vakuuttivat Jumalan lapseutta.
Kun siitä erkanimme tahoillemme, minun askeleeni oli keveä. Jumala armahtaa sen, joka sitä
ei ansaitse. Siitä riemuitsen ja siitä sinullekin, ystäväni, näitä rivejä kirjoittelen.
Jumalan johdatuksen yksi alue, josta ei yleensäkään kovin paljoa puhuta, on alue, jossa
Jumala johdattaa ihmisen armon alle. Lain tietä on raskas kulkea, koska vaatimus on aina sitä
suurempi, mitä enemmän ihminen yrittää. Lain vaatimusta ei voida tyydyttää muutoin kuin
suostumalla kohtaamaan laki ristinpuun päälle vietynä, niin että Kristus saa olla lain loppu,
vanhurskaudeksi.
Laki vihaa armoa, eikä lain kuormaa kantava voi sietää sitä, että joku kulkee ilman kuormaa,
hymyilee ja tekee rakkauden kautta sitä, mihin toinen ponnistelee lain kautta, kuitenkaan
siihen koskaan yltämättä.
Synnin tunto on tie armahtajan luo. Siellä kadonneet löytävät oman johdatuksensa sisälle
armoon.
Armon alle sinua siunaten, Heikki
Takaisin